Luulisi, että kaikki tai ainakin melkein kaikki on nähty jo 46-vuoden aikana, mutta ei.
Tänään näin ja koin jotakin sellaista, mitä aiemmin en ollut nähnyt. Jotain sinistä, jotain kaunista. Melkein kuin morsian.
Ostin uimalasit. Olen aina uinut oikein, haukannut happea pinnalta ja laittanut pääni veteen, puhaltanut ilman sinne sokkona. Puristan aina silmät kiinni.
Tänään hankin ihan ensimmäiset uimalasit. Oikeat, ammattilaislasit.
Epäilys oli kyllä näökyvyn suhteen, koska olen likinäköinen. Ja reilusti. Normaalioloissa näen ilman laseja omat käteni, muun ollessa aina utuista.
Tänään laitoin siis lasit tiukasti silmilleni ja sukelsin.
Pitkä, pehmeä, syvä sukellus äänettömyyteen.
Kehon paino hävisi veteen. Tuntui vain keveys ja helppous liikkua.
Uhkomatonta, sanoi kuopukseni pienenä. Niin oli, aivan uhkomatonta.
Kaikki näkyi selkeästi ja teräväreunaisena. Vesi oli sinistäkin sinisempää ja viereisen uimarin jälkeensä jättämät ilmakuplat olivat kirkkaan värittömiä. Ne liikkuivat ja nousivat kohti pintaa.
Oli aivan hiljaista ja liikuin eteenpäin kokien sellaista riemua, ettei koskaan.
Vedessä liikkui naurava sukeltaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti