Puutarhan kasvattamisen vaikeudesta

Puutarhan kasvattamisen vaikeudesta

Puutarha lienee monelle yksi haaveista, unelmista. Asia, jota jokaisen on pakko koettaa jossakin elämänsä vaiheessa toteuttaa. Mielessämme luomme kuvitelmia ja haavekuvia itsestämme istumassa valtaisan puun varjossa tai melkein jo tunnemme multaisan maan käsissämme. Kuulemme solisevan japanilaisen puron liplatuksen kivien lomasta. Tai näemme kasvihuoneen, joka antaa suojan kasveille sekä kasvattajalle ja jossa voi talvi-iltoinakin istua lyhdyn valossa nauttimassa kupillista kuumaa kaakaota. Voi onnea. Silloin kaikki on hyvin ja maailmanrauhakin sentin päässä.
Totuus ja arkipäivä lienee toisenlainen. Pitkin tonttia kierrämme vuodesta toiseen istuttamassa puuta tuolloin, pensasta tällöin. Jotkin tosin saattavat aloittaa kasvun, pukkaavat uutta vihreää lehteä, havua oksansa kärjestä melkein ilkkuen, mutta toisaalla näemme nuupahtaneita, ruskeankuivaksi käpristyneitä rujoja runkoja. Ei ole puutarhurinkirjoista siinä paikassa raatajalle lohtua. Rahaa, vaivaa ja ennen kaikkea kulottuneita haaveita on lohduttomana näkynä omalla tontillamme, puutarhurin reviirillä.
Joskus puutarha yllättää meidät. Jo vuosia lähes unohduksissa ollut taimen, alkujen alku intoutuu kasvamaan ja näyttämään meille oman lujan tahtonsa. Aivan kuin huutaen, täältä tulen, pusken läpi tämän savikkoisn maan minäkin.
Ja se. Se lohduttaa puutarhuria.