KANNATTAA OLLA

Olen tullut nyt siihen tulokseen, että jokainen ihminen on oma persoonallisuutensa. Tylsä toteamus ja tuntuu niin aamunselvältä tietysti. Vaan onko? Otammeko vastaan jokaisen ihmisen erilaisena persoonallisuutena vastaan kohdatessamme?
Veikkaisin (1x2) ettemme. Otamme toisen ihmisen vastaan oman odotuksemme kautta. Siis sen, millainen itse olemme, kuinka puhumme, katsomme, kuuntelemme ja mikä olemme.
Tästä asiasta olisi hyvä olla oppitunteja jokaisessa Suomen peruskoulussa ja lukiossakin syventävä kurssi: Kuinka kohtaan ihmisen oikein-kurssi.
Ehdottihan Tabermankin rakkautta kouluihin oppiaineeksi, miksei sitten ihmisen kohtaamista.
Otetaanpa esimerkki. Esimerkin kautta on niin esimerkillisen helppo selittää kaikki.
Tapaamme sairaalaan tuotuina, kaksi ihmistä laitettuna samaan huoneeseen. Siviilielämän merkit; vaatteet, kampaus, meikki ja korut poisriisuttuina, vaalean punaisessa tai harmaan vihertävässä venyneessä kaksi tai neljä numeroa liian suuressa tai pienessä pyjamassa, oudot kantapäättömät sukat myttyinä sairaalalompposien kärkeen myttääntyvänä. Tervehditään, nyökkäillään. Vähän katsellaan tellua ja selaillaan lehtiä. Toinen lukeekin MeNaisia, itsellä on Gloria. Onkohan meillä yhteistä? Sitä alkaa miettiä jotain juttua puhuttavaksi. Kysellään jo "...onkos sitä oltu kauan täällä?" Vastaukseksi jotain mutinaa, ei saa selvää.. Hiljasen sorttinen ihminen, ei tämä vetele ja sitten vaan täyttä höyryä paalle. Koko sairaushistoria lävähtää toisen nenän eteen, arvet esitellään ja tippaletkujen tekemät mustelmat. Sukulaiset kerrotaan tietysti ja missä asutaan, kenen kanssa ja voi, voi lapsetkin jo lähtivä maailmalle, tässä olisi kuvia koko katraasta. "Saisiko olla suklaata, itse en juurikaan syö, dietti nääs päällä ja on täällä viinirypäleitäkin." Päässä kiertää ihmetyksen ajatus, että jo on kumma, kun ei mitään vastaa. MeNaisia vaan kääntelee. Olkoon sitten, ylpeä on varmaan, olisiko paremmista piireistä.
Ovi aukeaa ja huoneeseen astuu hoitaja mukanaan toinen.
Alkaa keskustelu, viittomakielellä.