Eilen taas huvitti paikallislehden otsikko: HITUSEN METSÄSTÄMISESTÄ.
Oli vakavasti kirjoitettu juttu, jossa haluttiin antaa viranomaisen puolesta vähän ohjeita metsästämiseen. Enpä kyennyt lukemaan juttua, taaskaan. Mielikuvitus laukkasi jo täyttä häkää ja mietti, minkälainen eläin onkaan tuo HITUNEN.
Pieni, epäilemättä, vähän karvainen. Karva on sellaista ruskean mustahkoa ja vanhemmilla yksilöillä saattaa joukossa olla harmaatakin. Enimmäkseen niskassa. Karva ei ole tasaisesti jakautunut hitusen koko rupille. Se kasvaa ikään kuin pienissä tupsuissa. Punaharmaata nahkaa näkyy välistä. Hitunen on pieni. Pienimmät tuskin hyvänkokoisen kastemadon veikkasia ja suurimmatkin yltävät vain metsähiiren kokoon. Hitusella ei ole korvalehtiä, vaan myyrämäiset aukot täsmälleen molemmilla puolin ellipsin muotoista päätä. Silmät ovat aika suuret muuhun kehoon verrattuina. Niillä näkee huonosti. Väriltään hitusen silmät ovat kellertävät. Häntää ei ole hituselle luotu ja se liikkuu kolmella jalalla. Yksi edessä ja kaksi takana. Ihan kuin invamopo.
Hitusta metsästetään sille suunnitellulla aseella. Ansaan se ei eksy. Ase on pieni ja laukaistaan sitä varten rautalangan tapaisesta nauhasta taivutetulla koukulla. Sormi ei mahdu liipaisimelle.
Metsästäminen ei ole kovin vaikeaa, kun tietää missä hitusia liikkuu. Ne liikkuvat nimittäin aina viisistään. Aina siitä yksi osuu metsästäjän laukauksen tielle.
Vaikeudet alkavat oikeastaan suolistuksessa ja nylkemisessä. Onneksi japanilainen innovaatioyhtiö on parhaillaan kehittämässä tekoälyllä ohjattavaa hitusen perkkaus- ja puhdistusmasiinaa.
Sitä odotellessa: hyviä hitusen metsästysilmoja!
Kirjoittaja lähtee aurinkoon lötköttämään viikoksi. Ihanan ystävän kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti