ROMAN

Jostakin kaukaa tuli muuan mies. Läheltä vanhaa idän ja lännen rajaseutua, oli lähtenyt matkaan mies ja päätynyt (jostakin omasta syystään) pohjoiseen maahan lumen ja talven, auringon ja yöttömän yön keskelle. Tummakulmainen, palavakatseinen mies. Työtä etsimään, kokemuksia keräämään.

Nuori vielä (reilu kolmikymppinen), suoraselkäinen, reipas askelluksessaan.

Pystypäin kulkevaa miestä oli ylvästä katsella.

Mies oli saanut nimensä vaariltaan. Roman nimen hän tunsi omakseen.

Roman oli tavallaan sopeutunut jo uuteen kotimaahansa, mutta ei kokonaan, ei sydämestään. Oli ja asui, kun ei muuta voinut.

Päivät kuluivat työtä tehden. Roman oli hotelleja siivoamassa. Tympeää, raskasta työtä, juopottelevien turistien jätösten keräämistä, mutta Roman ei tuntenut häpeää. Suurempi häpeä olisi olla ilman työtä. Roman oli tottunut elättämään itsensä ja auttamaan suurta sukuaan entisessä kotimaassaan. Kirje kotiseudulle lähti joka kuukauden lopussa sisältäen seteleitä käärittynä Kalevan sivuihin sekä ikävää ja kaipausta. Vähän laimentuneena jo vuosien myötä. Jokin kumma kuitenkin miehen sielussa kaipasi omaa maataan, sen musiikkia ja ihmisiä. Mutta siellä on elettävä, mihin on asettunut.
Monta asiaa, tapahtumaa ja tunnetta koki Roman, muttei rakkautta. Välillä toki jotakin, muttei pysyvää, sitouttavaa.
Illat olivat pitkiä ja niitä tekemisellä täyttääkseen Roman alkoi harrastaa juoksua. Mies juoksi puistoissa, järven rannoilla, metsissä.
Eräällä juoksulenkillään, juostuaan jo kilometreittäin niljanteista polkua, Roman luikastui ja kaatui. Nilkkaan sattui. Nilkuttaen Roman pääsi polun viereen kivelle sadattelemaan ja tutkimaan vaurioita. No, ehkäpä tässä ei kuitenkaan pahemmin käynyt. Kipu alkoi jo hellittää. Paikalle pysähtyi toinen juoksija, nainen. Kysyi, onko sattunut, voiko auttaa. Kertoi olevansa Mari.
Tummakulmainen mies katsoi naista ja sanoi nimensä: Roman Tikka.
-