AMORIITTI

Eilisen Seitsemäs taivas- ohjelman jälkeen ajattelin tunnetta ilmiönä. Siis fysikaalisena ilmiönä.
Ohjelmassa haastateltava oli kovin kylmä ja tunteeton isäänsä kohti. Ei nähnyt mitään syytä anteeksiantoon, ei sanonut edes ymmärtävänsä sanaa anteeksianto tässä tapauksessa. Koki lapsuutensa ahdistavana ja alisteisena. Lojaalius oli palkittu petoksella. Jonkinlaista selitystä tämä mies etsi isänsä lapsuudesta ja mallista jonka hän oli saanut omalta isältään. Ei armoa, ei rakkautta, ei tunteita. Kuinka haastateltavan isä olisi osannut jakaa tunnetta, kun ei sitä ollut saanut tai ei tunnistanut. Se maailma oli hänelle outo, valkoinen alue kartalla.
Fysiikan maailmassa tutkijat tutkivat yhä pienempiä hiukkasia ja niidenkin hiukkasia. Ja jopa sellaista ainetta, jota ei edes ole saatu purkkiin; pimeää ainetta ja pimeää energiaa. Tutkijat ovat varmoja laskujensa pohjalta, että niitä on oltava, muutoin ei maailman järjestyksemme voi olla sellainen kuin on. Ovat vakuuttuneita ja varmoja. Hyvillä laskutoimituksilla todistettuina voi olla.
Mietin illalla sängyssä maatessani, unta odotellessa, että jospa tunne, vaikkapa nyt rakkaus, hellyys ja huolenpito ovat jonkinlaista ainetta. Se leijuskelee ihmisten tai ylipäätään elävien olentojen välillä. Sen nimi voisi olla amoriitti.
Joissakin tapauksessa henkilö ei osaisi tuntea eikä siis lennättäisi amoriittia läheisilleen. Kuinka osasi, kun ei ole itsekään ollut amoriitin vaikutuksessa kasvuiässään.
Se selittäisi itsevaltiaiden, itsekkäiden ihmisten tunnekylmyyden näpäkästi.