Kävin iltapäivällä kolmatta kertaa vyöhyketerapiassa. On mahtavaa touhua. Olen ihan koukuttunut siihen.
Terapeuttini (olipa mahtava sanoa noin) kyselee kaikkia asioita ja antaa hoitoa kokonaisvaltaisesti ja kohdentaen. Koko keho käydään läpi ja jollakin piikillä painellaan tärkeitä pisteitä ja rapsutellaan myös. Uskomattomia paikkoja löytyykin. Korvista, korvalehdistä, sormenpäistä ja tietysti jalkapohjista. Juttelimme muistakin terapioista. Rosen-terapiasta esimerkiksi. Kävin sitten kotona googlaamassa ja kuulosti mielenkiintoiselta ja kokeilemisen arvoiselta. Sadan kilometrin säteeltä sellainenkin terapeutti löytyy. Kuka tietää...
No, asiaan.
Kotimatkalla olin aivan kuohuksissani terapoinnin jälkeen ja olin jo satavarma, että kouluttaudun terapeutiksi heti. Aivan varmasti. Tietysti koska oma olo oli loistava, miksen siis haluaisi jakaa sitä muillekin. Kuvittelin jo oman hoitohuoneeni ja työasuni. Minun hoitolassani asiakas viihtyisi varmasti.
Kotona sitten jo hieman peruuttelin innostani ja aloin miettiä muiden ihmisten ammatinvalintoja ja sitä miksi minusta tuli se mikä olen.
Lama teki minusta opettajan ja kiinnostukseni aikuisiin ihmisiin teki minusta rehtorin. Näinhän se meni.
Mutta miksi Michael Jacksonista tuli laulaja?
Oliko Miihkalilla muita haaveita? Olisiko hän ollut näpäkkä kiinteistövälittäjä tai kioskimyyjä?
Ajatellaanpa.
Poika olisi käynyt koulun. Menestyen ehkäpä keskinkertaisesti. Semmonen kuutosen...seiskan poika. Liikunnasta olisi tietysti kymppi ja musiikista. Mutta biologia ja mantsa ei sujuisi niin hyvin. Kotitalouskaan ei saisi Michaelia niin innostumaan. Yläaste menisi poikien kanssa hengaillessa ja tyttöjä katsellessa. Vitsiä väännettäisi ja porukassa hörötettäisi. Olisi sitten edessä ammatinvalinta. Ei oikein mikään ala niin vetäisi mutta jotain pitäisi kuitenkin keksiä. No, jos sitä vaikka ammattikouluun. Olisihan se hyvänä pohjana. Kolme vuotta ja asentajan paperit taskussa. Ja töihin jarrupaloja vaihtelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti