Viime päivinä olen monesti katsellut, kun Kaksoistorneihin lennetään lentokoneella kyljestä sisään ja tuhansien ihmisten, ulkopuolisten, syyttömien ihmisten elämä loppuu sillä räpäyksellä. Joidenkin vasta vähän myöhemmin teräsromun ja kivimurskan peittämänä. Tukehtuen, rusentuen.
Suomessa vuosi sitten sai surmansa iso joukko opiskelijoita. Siitäkin on jo vuosi.
Syyttömien sivullisten perheille tuo vuosi on ollut pitkä, meille ulkopuolisille varmaan tavanomaisen lyhyt. Joidenkin ihmisten elämä muuttui kuitenkin kokonaan. Sen ymmärtäminen omassa elämässä on mahdotonta, eikä sitä edes kuvittele mielessään. Niin hirvittävä ajatus se on.
Perjantaina nuori mies pyöräili oman kouluni pihamaalle ja huuteli koululaisille uhkaavasti. Selvitämme henkilöllisyyttä.
Ennen moista ei olisi pelännyt tai ei olisi suojautunut samoin kuin nyt. Nykyään kaikki tuntuu olevan mahdollista.
Herkemmällä korvalla kuuntelee ihmisten puheita ja seuraa katseita, eleitä. Onko vaaraa, onko uhkaa? Sitä mietii aika ajoin. Usein ei onneksi ole, mutta jotain on peruuttamattomasti menetetty. Vanha perustunne siitä, että ihmiseen voi luottaa. Siihen mitä hän sanoo ja tekee.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti