Olisinkohan ollut vähän yli kymmenvuotias, kun aloittelin runojen kirjoittamisen ja lukemisen. Olen saimaharmajani ja ailameriluotoni lukenut.
Suurella sisäisellä palolla ja jokaisena ikäkautena runot ymmärtänyt. Aina uudella tavalla. Tulkinnut ja tuntoja tunnistanut itsessäni ja elämässäni.
Aikani kun olin lukenut, halusin kirjoittaa itsekin. Ja kirjoitin kanssa. Surua suurta, rakkautta ainutkertaista ja ehkäpä jo orastavaa intohimoakin. Asioihin, ihmisiin ja päätä suurempiin aatoksiin.
Jossakin vaiheessa murrosikäisen varmuudella luin kuolemattomaksi uskomiani runojani sinisestä vihkosta Mari-baarin portailla kaikille, jotka halusivat kuulla. Jotkut kuulivatkin.
Ehkä joku muistaa vielä Zirtsen. Se olin silloin. Varmaan osa siitä on minussa vieläkin. Mihinpä se olisi hävinnyt. Hyvä ja tärkeä osa minua. Kapinallinen, sääntöihin taipumaton. Kaiken kantapään kautta oppiva.
1985 oli Jevgeni Jevtusenkon aika. Ajatus oli silloinkin suuri, aavan aron viedä ja puhaltaa.
"Ei, en tahdo puolikasta..."
Nyt luin esikoiseni blogia. Sinne oli ilmestynyt runo.
"Tunteilla täällä jokainen testataan,
ei ole maailmaan keksitty opettajaa parempaa.
Ehkä sitä kautta meistä tulee hyviä,
jumalaisia, puhtaita, pyhiä.
Vai liekö se harhaa,
monesti tuntuu näin, se on varmaa.
Jatkamme itsemme peilaamista,
välillä kuljemme pois ja taas suunnittelemme palaamista.
Sitä ikuista rataa,
kunnes kaikki mallillaan makaa..."
Minun poikani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti