Monet matkailevat. Ennen vähemmän kuin nykyään.
Itse kävin ulkomailla, siis Ruotsissa ensimmäisen kerran 22 vuotiaana. Uskokaa pois. Tulevan mievoni kanssa. Helsingissä kävin samoin vasta aikuisena. Linnanmäellä huvittelemassa vasta lasten kanssa ja Korkeasaari sekä Suomenlinna ovat vielä kokematta.
Pidän matkailusta. Saa nähdä uusia paikkoja ja vähän tuijotella paikkakunnan ihmisiä. Samoja ihmistyyppejä löytyy ympäri maailman. Vähän neiti Marplen tapaan tyypittelen ihmisiä. Kuka muistuttaa ketäkin tuntemaani ihmistä. Uima-altaat ovat loistavia paikkoja bongailla tyyppejä. Loikoilla tunteja ja kuunnellla salakuuntelematta miehiä, naisia, perheitä. Kanssakäymistä.
Matkoilla otetaan kuvia, jotkut pitävät kuvapäiväkirjaa kuvauskohteista.
Muistikuviakin jää mieleen.
Yksi asia on kuitenkin on totta. Jos matka sujuu hienosti, leppoisasti ja ilman vastoinkäymisiä, ne alkavat sekoittua toisiinsa. Myöhemmin ei tarkalleen muista, tapahtuiko jokin jossakin vai toisessa jossain. Niin vain käy, vaikka matka on ollut kaikin puolin ihana.
Mutta kun matkaan sattuu sattumuksia, kaiken muistaa kyllä.
Sen kun työntelin autoa pitkin pohjoista Ruotsia ja parkkeeraaminen piti tehdä aina kohti alamäkeä (sähkövika, jonka korjaaminen kesti kotona minuutin) tai kun työnsin Harrikkaa Turussa laivasta pois (sähkövika tasavirtamuuntimessa) tai kun ajoimme Vaasasta yhdellä pytyllä kaatosateessa, läpinäkemättömässä sateessa kohti Turkua ja laivasatamaa (oli siis pakko ajaa, että ehtisi) tai tai tai
Ei ne koettuinakaan tuntuneet kamalilta. Ja jälkeenpäin vielä paremmilta.
Selvittiinpäs. Riitelemättä ja kokemuksia rikkaampina.
Mievo yrittää parhaillaan saada Harrikkaa korjaamolle Helsingissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti