Olimme eilen avaamassa ajokautta, mies ja minä.
Joka vuotiseen tapaan ajoimme paikallisen huoltamon kautta, tankkasimme ja lähdimme matkaan. Muitakin lähti. Porukassa on mukavampi ajaa.
Sää suosi. Aurinko paistoi selän takaa, vähän tuuli. Poikkesimme vähän mutkaisemmalle tielle. Semmoista on mukavampi ajaa kuin suoraa valtatietä.
Perille päästiin, kuunneltiin papin väkevä saarna. Pelottavasti saarnamies puhui ja kovin vertauskuvallisesti. Vaan jokainen tyylillään. Ajattelin puheiden aikana omiani.
Bändi soitti mukavasti ja sitä oli helppo kuunnella. Lähetyksen hyväksi joimme pannukahvit ja lähdimme seuraavaan paikkaan, etelään päin.
Kasitiellä tuulee aina, se kun menee meren vierestä. Aukkopaikoilla piti ajaa jo melkoisen kyyryssä, tuulta vasten ja pitää kahvoista kiinni totisella voimalla. Vaan moottorihan se vie, minne käsketään.
Mies ajoi edellä ja viittoi jotakin alaspäin. Luulin, että pyytää ajamaan vierelleen, kuten monesti ennenkin, kun on asiaa. Nostin siinä jo visiiriäkin valmiiksi.
Vaan yhtäkkiä siinä edessä olikin keskiviivan viereen ryhmittynyt paku. Valkoinen perä oli jo kovasti lähellä. Vauhtia taisi olla se kahdeksankymppiä, rajoitusten mukaan.
Sain väistettyä, pyörä lenkoili jarrutuksesta vähän sinne ja tänne mutta pysyi pystyssä, Pakumies ei tainnut tilannetta huomatakaan. Takana ajavat olivat olleet varmoja tömähdyksestä.
Siinä olisi taivasmatka alkanut melkoisen varmasti. Jos sillä vauhdilla törmää "seinään", ei voi selvitä. Omaa huolimattomuuttani, omaa keskittymiskyvyttömyyttäni saan syyttää. Ihan itseä, eikä ketään muuta. Yhtäkkiä vaaratilanteet ovat vain edessä ja pitää toimia.
Tänään heräsin kuuden jälkeen ja aloin miettimään eilistä. Pelko, helpotus mikä lie nousi vuorokauden päästä vasta. Maha meni sekaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti