Maailmassa pitää nykyään pelätä. Lapsena sitä pelkäsi myös, mutta pimeää, käärmeitä ja sitä että jää yksin. Pelko meni usein äkkiä ohi. Joessa uidessa pelotti, kun tiesi pohjan olevan kolme metrin kaukana. Kuitenkin tiesi, että osaa jo uida ja pääsee rannalle. Räpiköiden, mutta osasi kuitenkin. Isot pojat piilottivat tietysti vaatteet latoon, mutta siitä selvisi suuttumalla. Silloin sitä pelosta selvisi, mutteivat kaikki. Joillekin jäi pelko päälle. Pelko jäytää ja kalvaa ihmistä. Siinä ei auringonpaiste tai uusi villakangastakki auta. Ase tuntuu monesta lohdulliselta. Metalli puree kylmänä povitaskua ja kättä. Ase on joidenkin unirätti.
Pelkoa poistetaan poistamalla ympäristöä tai itsensä.
Viikonloppuna joku sai tarpeekseen kaiken maailman sonnasta ja päästi itsensä pahasta. Samalla muutaman läheisensä. Sitä ei ala ajattelemaan syvemmin, koskei sitä kestä. Ei voi päästää päähänsä ajatusta siitä, mitä jonkin perheen kotona keittiössä, olohuoneessa tai lasten kammarissa on tapahtunut. Siitä ei tee elokuvaa päähänsä. Siihen syntyy mustaakin mustempi aukko.
Aina joku on pelotellut toista. Aleksanteri Suuri tai Tsingis Khaan pelottelivat muilta kurat housuun pelkällä olemuksellaan ja suurella sotajoukolla. Karauttivat kylään, polttivat talot, raiskasivat naiset ja panivat miehet sepään nenään variksenpelättimeksi. Ratsastivat arot, vuoret ja laaksot ja sana kulki joukon edellä ilman internettiä tuulen lailla.
Joka paikassa pitää pelätä. Menet junaan tai lentokoneeseen. Turvatarkastuksesta huolimatta katselet kanssamatkustajia sillä silmällä. Mitähän tuokin hautoo mielessään? Ja toinen vaan lukee Harlekiinista rakkaustarinaa lääkäristä ja hoitsusta.
Pelko on vahva tunne. Sitä ei pitäisi päästää leviämään. Pitäisi keksiä vastavoima. Mikä on pelon vastakohta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti