Elän tätä päivää. Niin meistä jokainen. Ainakin kuvittelemme elävämme. Oikeasti surffaamme päässämme eilisessä, huomisessa, liian kaukana tulevassa ja vuosien takaisessa. Kovalevy raksuttaa.
Tallenteet ovat erilaisia. Joissakin tallenteissa on selvästi aika lyönyt jo leimansa. Ei millään muista kaikkea oikein. Ei vaikka kuinka muistelisi. Ainakin osan muistaa vääristyneesti tai peräti kokonaan väärin. Kuvitelmat ja varmaan omat toiveajatuksetkin ovat sotkeneet tallenteen, muiston. Onneksi nuo tallennushetket eivät ole monestikaan järin tärkeitää. Hetkiä vain. Niiden väärinmuistamisesta ei koidu suurat vahinkoa kenellekään, ei edes muistelijalle. Hupia ne saattavat joskus herättää. Se on hyvä.
Jotkin muistot ovat päässämme oikein ja kristallinkirkkaina. Niihin hetkiin liittyy jotain tärkeää, vaikkapa se, kuka olet nyt tai millaiseksi olet isona kasvanut.
Ne ovat tärkeitä.
Lapsen syntymä on muisto, joka on selkeä ja kirkas. Se muuttaa ihmisen yksiköstä monikkoon. Sitä ei unohda. Ihan ensimmäistä lapsen ääntä uudessa ulottuvuudessa, maailmassa. Se säilyy.
Tallennumme myös kehoomme. Naisen historia näkyy nahasta. Hiuksissa valkoista tai harmaata, silmien alla uurre ehkä useampikin. Rintavarustus jo poistettuna varsinaisesta ruuanjakotarkoituksesta hieman venähtäneenä, ehkäpä niiden ei ole kovin tarvista toimia signaaleinakaan. Arpi siellä ja täällä, kuin polkuina historiasta tähän päivään. Tämä tästä lapsesta, tuo toisesta.
Ylpeänä katson omaa historiaani. Se on minun ja perheeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti