Kerran luin yhden kirjan. Sen nimi oli Hellyyden ehdoilla. Lauseeseen tuli kaksi toisiaan hylkivää sanaa. Hellyys ja ehdot.
Hellyys on ensimmäinen, mikä koskettaa ihmislasta, kun tämä ponkaisee maailmaan. Äiti hellii lastaan rinnoillaan ja isä myös. Syntymähetkellä tai vähän sen jälkeen.
Hellyyttä jaetaan lapsuudessa usein runsain mitoin. Mittomaan sitä kuitenkaan ei aleta. Se pilaisi koko jutun. Hellyyskiloa tai kuutiota ei ole. Kilometrikin on outo mitta hellyydelle. Toisaalta, saattaahan sitä käsikädessä taivaltaa kilometrin. Tai tarpoa lumisessa rannassa.
Ystävät hellivät toisiaan. Monesti helliminen tehdään sanoin. "Rakas ystävä, olenpa minä kaivannut sinua".
Rakastuneet hellivät toisiaan. On hellää tulla kainaloiseksi, lähelle kyhnyteltäväksi.
Ja helliä itse toista. Huulet ovat hyvät hellimisruumiinosat. Niillä helliminen käy luonnostaan. Samoin kädet. Ihmisihon neliösenttimetrillä on lähes 300 tuntoreseptoria. Ihminen on luotu kosketteluun. Toisaalta ihon palaessakin on hyvä, että reseptorit välittävät tiedon ihon palamisesta.
Ehdot on koulu-juttu. Työn tekemättä jättäminen tuo tullessaan ehdot. Se tietää kesäahkerointia. Ehtoihin liittyy numero 4 olennaisesti. Kokeet ovat tuoneet kotiin viemisiksi pienempiä nelosia ja todistus tuo sen viimeisen ison ja painavan nelosen, joka laittaa joko puurtamaan tai sitten vie mennessään viimeisenkin halun opiskella. Näinkin on kuulemma käynyt saksan-opiskelijalle. Verbi ei ole enää taipunut mihinkään. Ehkä suusta on tupsahtanut vahva substantiivi! Luultavasti.
Mutta että hellyyden ehdoilla. Hellyyttä antamassa tai saamassa ja siitä lopputuloksena ehdot.
Taivaan isä. Suojele minua ja kaikkia meitä hellyyden ehdoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti