Tänään työmaalla kaikui letkajenkka. Hauska tanssi. Siinähän ihmiset ovat peräjälkeen, kädet toistensa lanteilla tai vyötäröllä. Muutama ihminen intoutui sitä nytkin aulassa tanssimaan.
Tanssi on asia, jota kannattaa miettiä vähän syvemmin.
Sanotaan tanssin jakavan ihmiset kahteen kastiin: niihin, jotka osaavat tanssia ja toisaalta niihin, jotka eivät osaa tanssia. Sanontanahan on, että joku omistaa kaksi vasenta jalkaa. Voihan se niinkin olla. Tanssi lienee kuitenkin sisäinen rytmi, jota jokainen seuraa joko yhtyeen rytmin mukaan tai sitten ei.
Olen ajatellut, että osaan tanssia. Ja tanssinkin tai joskus aiemmin tanssin enemmänkin. Kävimme tyttö- ja vähän poikaporukassakin tanssimassa. Ihan oikeissa lavatansseissa Koskenperän lavalla. Välillä oli rahaa sisäänpääsyyn, välillä ei. Joskus kiivettiin vessankaton kautta alueelle tai tehtiin keitetyllä kananmunalla leimantapainen. Negatiivihan siitä tuli, mutta joskus sillä saattoi päästä sisään tai sitten ei. Ei se haitannut. Loppuillasta kuitenkin kaikki pääsivät sisään ja ehdittiin tanssia muutama tanssi. Jenkka oli mukavaa. Pojat eivät suosineet jenkkaa, mutta me tytöt kyllä. Siinä oli vauhtia ja se oli selkeää. Se yhdisti meitä tyttöjä kummasti. Pojat suosivat enemmän vauhdikkaampaa musiikkia, rokkia vaikka. Kyllä tytötkin, ei silti. Sitten sheikkattiin lantio kipeänä. Ympyrässä isolla kaveriporukalla usein. Laukut ja mahdolliset ylimääräiset vaatekappaleet olivat keskellä ryhmän valvottavissa. Sekin yhdisti. Oli mukavaa. Kukaan ei sanonut, ettet osaa tanssia tai oletpa jäykkälantioinen. Jokainen liikehti oman sisäisen rytminsä mukaan. Vähän psykedeelistä se joskus oli. Seitsemänkymmentäluvulla oli. Joskus joku halusi esittää ja meni ympyrän keskelle tanssimaan, mutta se kuului asiaan. Ei sitä pahalla silmällä katsottu. Tai karsaasti. Jokainen sai toteuttaa omaa ajatustaan vapaasti.
Illan viimeiseksi soivat aina hitaat. Kaksi kappaletta. Siinä vaiheessa kello oli ehkä puoli yksi yöllä. Oli loppumenojen aika, kun nykyään siihen aikaan vasta aloitetaan. Hitaalle mentiin sen hetkisen oikean kanssa. Lähekkäin tanssitiin ja kädet olivat kietoutuneet toinen toisensa ympärille. Ehkä siinä suudeltiinkin. Se oli jotenkin luvallista siinä tilanteessa. Yhdessä myös lähdettiin pois. Oli tunnustettu tanssimalla: me olemme pari.
Joskus, jos sattui olemaan ihan tanssiinhaettavissa ja joku haki tanssimaan, niin saattoi se olla kiusallistakin. Jos sattui parkettien partaveitsi hakemaan. Niitä yleensä koetettiin vältellä. Tämä partaveitsi tuoksui voimakkaasti. Joko partavedelle tai hielle. 153 senttisen nenä on enimmäkseen kainaloiden alapuolella. Joskus kaksi kappaletta tuntuivat pitkiltä. Ihmisyys siinä tuli tutuksi.
Nykyään harvemmin tanssin enää. No, häissä tietysti joskus intoutuu ja se on kivaa. Tai baarissa, jos on mukavaa seuraa tanssiin.
Ehkä tanssin muotokin on hieman muuttunut. Mennään lähinnä kuunteleman jotain yhtyettä ja siinä sitten vähän heilutaan. Sytkäreitäkin joku heiluttaa.
Mutta onneksi hitaat ovat vieläkin olemassa. Moni pari tunnustaa edelleen olevansa pari hitailla sävelillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti