Yksinäinen hiihtäjä saapui pellon reunaan. Väsytti. Pellon reunassa oli hirrestä hätäisesti veistetty heinälato. Hirsien välit olivat vähän sinnepäin. Toisesta päästä kolmisen, toisesta lähemmäs kymmensenttisiä rakoja, vähän niin kuin marimekkopaidassa. Helppo oli hiiren, viiman ja tuiskun kulkea ladon sisuksiin ja läpi.
Heinää ei oltu pitkään aikaan ladossa säilötty. Jättipaaliaikaan oli siirrytty tuottavassa panos/tulos farmaroinnissa. Mitä lie rojua oli ladon nurkkiin kertynyt; vanha sänky, muutama pottulaatikko ja vanha talikko. Ankarasti työteossa vaivaantuneet välineet olivat hautuumaallaan. Heinän haju silti tuntui.
Metsä alkoi pellon kupeista kuusisena ja tiukasti toisiinsa kasvaneena. Läpipääsemättömältä se näytti. Kai siitä sitten aikanaan.
Hiihtäjä heitti repun selästään ja koetti etsiä paikkaa istahtaa henkäisemään. Ladon ovensuussa sen verran oli lahoamatonta, että kesti hiihtäjän painon.
Oli hiljaista. Hanki kimalteli jonkin verran. Hiihtäjä tuumi hetken kaivaa aurinkolasit taskustaan, mutta ajatus jäi ilmaan. Antaa kimmeltää. Tuuleskeli hissuksiin. Hangen päällä irtolumi teki omia kierroksiaan, pyörteitään ja alkoi peittää hiihtourat, ainoat ihmisjäljet. Hissuksiin mutta vääjäämättömästi.
Matkaa oli vielä jäljellä. Ilta olisi pitkällä pimeässä ennen kuin pääsisi perille.
Jollakin tavalla mieli samalla kevyt ja raskas. Matkaan oli lähdetty pohtimisen jälkeen ja päämäärä päätetty. Se jo helpotti. Kuitenkin kaikki oli vielä edessä. Matkan tarkoitus ja päämäärä mietityttivät ihmistä. Paljon oli tehtävää ja aikaansaatettavaa.
Hiihtäjä taitteli repun kannen kiinni, näpsautti näppärin. Siinäpä se oli. Matkaan.
Metsä nielasi hiihtäjän. Hyvinhän tuo näytti sinne mahtuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti