"Ne joita nuorena kadehdin, ovat eläneet aivan tavallisen elämän."
Monipuolinen ja-muotoinen lause, jonka luin jokunen päivä sitten.
Olen tavannut työssäni monia superlahjakkuuksia. Nuoria ihmisiä, joilta käy soittimen kuin soittimen soittaminen, laulaminen, matematiikka, fysiikka, mikä tahansa kieli ja kuvataiteen sarallakin ovat aika taiteilijoita. Ulkonäköakin monilta löytyy. Lahjakkuutta ja kauneutta laidasta laitaan. Olen kyllä tavannut myös nuoria, joilta lahjakkuudet puuttuvat, mutta usein luettelo on paljon suppeampi. Onneksi. Maailmassa kyllä löytää oman kolon, vaikkei taitaisi etanolin kemiallista kaavaa ulkoa ja vielä ymmärtäisi sitä tai vaikkei osaisikaan kiintopyörää pyöräyttää.
Ketä oikeastaan voi kadehtia? Lahjakkuutta vai ihmistä sen päällä? Mistä kateus syntyy?
Vanha sanonta sanoo kateuden vievän kalatkin vedestä. Niinkö? Eikö kateutta voisi valjastaa tuottamaan hyvää kuin tuulivoiman ja antamaan potkua itsensä kehittämiselle? Voisiko?
Keskikoulussa matikan tunneilla edessäni istui Matti, joka jo silloin tiesi valmistuvansa lääkäriksi ja joka ihmetteli, miksen minä tiennyt, mikä minusta tulee isona. Matti ei valmistunutkaan miksi tahansa tohtoriksi vaan tohtori tohtoriksi. Väitteli oikein. Kadehdinko Mattia? Kun en vieläkään ole varma, miksi alkaisin isona.
En oikeastaan. Tietämäni mukaan Mattikin on elänyt ihan tavallisen elämän. Vaimo ja lapsia kuuluu perheeseen. Aamulla herätään ja illalla mennään nukkumaan. Kesälomalla lennähdetään Kanarian saarille tai Intiaan.
Kuin kuka tahansa meistä. Onneksi.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti