Kuuntelin aamulla (kuten aina) töihin ajellessa radioita ja kuulin laulun rakkaudesta ja vähän muustakin. Jollakin tasolla laulu osui ja upposi. Tunnekuohu sai melkein autoilijan Citikan ratissa valtaansa.
Samalla aloin muistella, kuinka ainakin kaksikymmentäviisi vuotta sitten (kaikesta on ainakin kaksikymmentä vuotta) erässä tehtaassa työtä tehdessäni Jamppa Tuominen lauloi vähän samasta aiheesta. Tunne oli sama! Jamppa Tuominen otti minut valtoihinsa povitaskun valmistuessa.
Vuosilustoja on pään sisälle tullut monta kesänkertoa lisää, mutta suurta muutosta ei kokonaisuudessa olekaan tapahtunut. Kokemuksen kautta on tullut perspektiiviä asioihin ja samalla tarkastelukulma on laajentunut, mutta perusasia, perustunne oli sama. Tunteen nouseminen muistista kävi kädenkäänteessä. Kyynelkäänteessä.
Ihminen siis syntyy joksikin, jonkin laatuiseksi ja perusoletus ei muutu.
Sama tunne on helposti tavoitettavissa, kun sovittaa ahtaassa sovituskopissa vaatteita. Sitä etsii vaatteita sille ihan samalle parikymppiselle, joksi itsensä aina vaan tuntee ja sitten peiliin katsoessa hämmästyy sitä vanhempaa ihmistä, joka sieltä vastaan katsoo.
Ihmisen onneksi olemme sopeutuvia ja pystymme järjellämme taltuttamaan tunteen, ainakin kovimmat kärjet. Pudotamme tunnepaketin maanpinnalle.
Toteamme olevamme se, mikä olemme.
Sisäinen kaksikymppinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti