En tiedä monestiko olen elämäni aikana kuullut sanottavan: ihminen muuttuu vuosien myötä. Tänään 27.1.2009 väittäisin kuitenkin aivan jotain muuta.
Ainakin osittain. Otetaan sen verran takaisin.
Tottahan se muuttuminenkin on. Ruppi räävääntyy ja varmaan rapistuukin. Iho käsien selässä ohentuu ja eikä palaudu yhtä kimmoisasti kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Hamsterit valtaavat alaleuan ja naisille tapahtuu jokin outo luiden leviäminen, vaikkei paino muuttuisikaan. Totta joka sana. Vaan mitä menettää sillä, ettei iho ole kimmoisa tai ettei 26 tuumaiset pillit enää mene jalkaan? Rasvaa on kaupat väärällään... kollageenia ja anti-agea ja henkarista löytynee 30 tuumaisiakin. Ulkoisissa asioissa löytyy aina variaatioita.
Kuitenkin tänään lukiessani päiväkirjaa, jota olin kirjoittanut ystävän kanssa kimpassa 1984- 1987 välisenä aikana, saatoin helposti(kin) huomata: samat aatokset, aiheet, arkiset huolet, ilot, surut, toiveet ja pulmat silloin kuin nyt. Aikaa välissä kaksikymmentä vuotta.
Kirjoittava ystäväni oli samaa mieltä.
Itketti ja nauratti. Maailman paras kirja.
Ihminen on se mikä on. Ihan jo syntymästään saakka.
Olin päiväkirjassamme luonnehtinut, nyt jo 22-vuotiaita poikiamme kolmikuukautisina nappisina ja luonteet ovat kuin olivat silloinkin.
Samoin olivat kirjoittajat. Ihan samat.
Historioitsijat sanovat, ettei nykypäivää voi ymmärtää tuntematta, tunnistamatta historiaa.
Olen kovasti ja täysillä samaa mieltä.
Miten helpottavaa ja huojentavaa olikaan huomata, ettei ole muuttunut joksikin oudoksi, johon pitäisi aloittaa tutkimusretki. Perspektiivi päässä ja silmissä laajentunut tuossa ja kaventunut tässä.
Siellä päiväkirjan sivulla olimme me ja samalla tässä.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti