Televisio on hieno laite.
Illalla laite alkoi lähettää yleistä vaaranmerkkiä ja ruudun yläreunaan ilmestyi teksti, joka kehoitti kaikkia pysymään sisätiloissa ja teippamaan ilmastointikanavat kiinni. Tellu antoi hienosti teiden nimetkin, joihin vaara-alue rajoittui. Unohtivat vain kertoa, missä kaupungissa. Radiota olisi pitänyt kuunnella. En vain löytänyt koko laitteesta siihen sopivia näppylöitä, joista sen olisi saanut ON. Musiikkia tuli CD-laitteesta, kasetilta ja taisipa levysoittimen neulakin naksahdella innosta päästä vinyyliä vinguttamaan. Mutta ei radiota, se oli pysyvästi OFF.
Onneksi hälyytyksen aiheuttanut asia selvisi toisesta laitteesta. Tietokone jakoi tietoa ja pelasti minut enemmältä ikkunapielten teippaukselta. Ehdin tosin jo suunnitella, kuinka saan takan pitämään ulkoilman ulkona.
No, ehkä vastaisen varalle...
Aamulla totesin uudelleen television olevan hieno laite.
En tiedä ohjelman nimeä vieläkään, mutta uudella mantereella siinä liikkuttiin ja tavallisten näköisten pariskuntien kotona. Asuivat kuka minkäkinlaisessa talossa, mutta jokaisella oli ainakin pieni pala puutarhaa.
Ja puutarhassa kasvoi vain yhtä lajia.
Kurpitsa, tuo amerikkalaisen hallowenin ilmentymä oli vallannut puutarhatilkut, pellot ja mitä selvimmin mielet.
Olivat tehneet kurpitsoinnista tiedettä. Enimmäkseen raavaat länkkärin näköiset miehet stetsonit päässään, mutta oli mukaan hurahtanut muutama levehkö amerikkalaisleidikin.
Kurpitankasvattajan talvi oli samanlaista jäiden polttelua kuin moottoripyöränomistajankin. Pitkiä olivat valottomat talvipäivät. Aika matoi.
Aikaansa kuluttaakseen ja fiiliksessä pysyäkseen amerikkalaissedät hiplasivat kurpitsansiemeniä, piirtelivät niihin tusseilla merkintöjä, numeroivat ja pussittivat. Innokkaimmat myös vaihtoivat postitse siemeniä.
Kurpitsankasvattajilla oli tietysti myös realiaikainen chat-yhteisö, ehkä useampiakin. Sai siellä sitten vertailla siemeniä, keskustella tulevasta kevään pölytyksestä tai kuinka ehkäistä epätoivottu pölytys, miettiä kurpitsan kastelua ja tuholaistorjuntaa.
Tavoite oli tietysti "synnyttää" suurin ja mahtavin kurpitsa syksyn kurpitsakilpaluun.
Dokumentissä kuvattiin miehiä etsimässä varrensyöjätoukkia ja joitakin muitakin tuholaisia lehtien alta. Miehet rojottivat kurpitsapehkoissa selällään lamput käsissään bootsinnokat taivasta kohti sojottaen tekemässä tuholaistorjuntaa.
Kuluuhan se aika tietysti niinkin.
Pölyttäminen hoitui kasvattajan haluamalla ja varsinkin hoitamalla tavalla. Ei siihen ollut kimalaisella tai mehiläisellä mitään asiaa. Pölytettävien kukkien päälle laitettiin Niksi-Pirkastakin tuttu ehkäisin. Naisten sukkahousun kärkiosa. Kyse oli siis turvaseksistä.
Eihän se vetele, että kuka vain kävisi pölläyttämässä rakkaudella vaalittua kukkasen sisintä olemusta.
Kastelussa oli monia variaatioita. Osa käytti ihan vettäkin, mutta useimmat lisäilivät veteen tarpeellisia ravinteita. Paras oli kuitenkin mies, joka kasteli kurpitsansa lähimeijerin ylijäämämaidolla. No, kalsiumia ei ainakaan puuttunut.
Syksyn tullen oli sitten aika irrottaa valtaisa kurpitsa kasvivarresta. Monelta herralta kastui poski vartta poikkileikatessa. Vertasipa joku sitä lapsen napanuoran leikkaamiseenkin. Syntymä oli tapahtunut ja oli aika päästää kurpitsa maailmalle.
Itse kilpailutilanne oli tietysti jännittävä. Paikalle oli hommattu osavaltion viralliset sertifioidut tuomarit. Kurpitsoita katseltiin, kopauteltiin, haisteltiin ja puikolla yritettiin pistellä. Fuskua ei hyväksytty. Kisoista sulkeminen oli tavanomaista. Doping oli ehdottomasti kielletty.
Katsojana tempauduin mukaan jännittämään, että kuinkahan nyt on kesän työ on onnistunut. Herkeämättä tuijotin 42 tuumaista ruutua.
Rajut olivat kasvattajien tavoitteet. Moni toivoi aikaansaaneensa yli tuhannnen paunan kurpitsan.
Voi voittajan ilmettä... digitaalipuntari näytti 1324 paunaa. Sehän on taivaallinen saavutus. Cowboyt halasivat toisiaan ja itkivät. Maailmanennätys oli totta.
Tätä tunne-elämystä olisin jäänyt paitsi ilman televisiota, tuota suuremmoista keksintöä.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti