HETKI LYÖ

Ihmisen eläessä matkan varrella monesti sanotaan olevan ylämäkeä ja alamäkeä. On koetettu kuvata, että on kivaa ja sitten paskempaa.
Minä vierastan tuota vertausta.

Olen joitakin päiviä miettinyt asiaa. Yrittänyt saada siihen järkeä ja vähän edes sitä, mitä se elämä oikeasti on kuvakielellä. Kielikuvalla.

Alamäki on jotenkin niin loputon, päättymätön. Näkee vain osan mäestä, muttei näe päätepistettä. Siitä vierii, vierii ja vierii vain alaspäin. Tömähtelee tienvarren kiviin, puihin, villiruusuihin ja saa varmasti asfaltti-ihottumaa.
Vauhdin pysähtymisestä tai takaisinpäin pääsemisestä ei ole toivoakaan. Ei voi edes heittäytyä tien sivuun. Ei hallitse itse suuntaansa eikä vauhtiaan, mutta ei kukaan muukaan. Vyöryy vain niin, että hippulat vinkuvat.

Myöskään ylämäki ei anna kuvaa kivasta elämästä. Sellasta, että onpa ratkiriemukasta tämä elämä, yhtä ruusuilla pyörähtelyä, suklaan massuttelua ja skumpan juontia.
Ylämäkeähän on hankala käydä. Selkä köyryssä pitää tallustaa. Jalat jännityneinä painaa askelta toisen perään, että edes johonkin pääsisi ja alamäkeen tuuperuminen ja vieriminen uhkaa joka sentillä. Hiki tulee päähän ja kainaloihin ylämäkeä noustessa. Ennemmin tai myöhemmin voimat loppuvat. Ei se oikein ole näppäkkä vertauskuva myötäisestä elämästä.

Mikä sitten olisi?
En tiedä, onko tämä lopullinen mielipiteeni (voi hyvinkin olla, ettei), mutta sanoisin nyt kuitenkin näin: on olemassa jalokivi-hetkiä ja sitten sora-hetkiä.
Jalokivihetket ovat ikuisia, niitä ei unohda ikinä. Mielemme käärii ne hellästi muistiin ja katselee niitä aina tarvitessaan.
Jalokivi-hetket ovat kimaltavia, ne hohtavat aina, kun on vähänkään valonvälkähdystä saatavilla. Pimeässä hetkessäkin tietää niiden olevan olemassa.
Jalokivi-hetkiä ei saa rikki millään arkielämän asialla, ei ole timattiporaa monella kotona.
Ne eivät siis häviä, ne lohduttavat meitä välkkeellään ja ne eivät menetä osasiaan elämän edetessä. Ne ovat sellaisina meissä kuin ne syntyhetkellään meihin muovautuivat. Osa on isoja Afrikan tähtiä, loistavia kruununjalokiviä, osa pieniä arki-ihmisen vihkisormustimantteja. Pieniä, mutta silti samoja ominaisuuksillaan.

Sitten on sora-hetkiä. Sora ratisee aina rattaissa, liikuitpa miten varovasti tahansa.
Paljaita jalkapohjia sora pistelee ilkeästi. Mutta väistää ei voi. Sora muodostuu niin monesta pienestä osasesta, että väistäessä yhtä painat jalkasi tuhanteen sorakiveen samantien. Ja aina sattuu. Jalkapohjat eivät ehdi kovettua tai tottua elämän aikana.
Sora jauhantuu ajan kuluessa ja nousee hiekkana ilmaan, siitä suuhun ja keuhkoihinkin yskittäväksi pölyksi. Ikävänlainen tunne.
Sora tahtoo kulkeutua pitkiä matkoja mukanamme. Kenelläpä ei olisi ollut kengänpohjassa muutamaa murua soraa. Sellainen tahtoo naarmuttaa parkettilattiat herkästi. Ikävän äänen päästää sora, kun kenkä raapaisee betoniporrasta.
Sora painuu lopulta maan sisään, mutta yhtä kaikki siellä se on, mutta sidosaineena.
Tuleekin kestävämpi olo. Pieni vastoinkäyminen ei hetkauta ihmistä silloin mihinkään, onhan alla tukena vanhaa soraa.
Ei sade pehmennä maata, vaan vesi lirisee pohjavesiin soran läpi suodattuen puhtaaksi.
Eikä muodosti rapakkoakaan, kun pinnassa on soraa.
Helpompi on siinä silloin peikkokullan tallustaa ja keijunkin.
-