Mitenpä sitä ihminen muuten peilaisi ja miettisi ympärillään tapahtuvia asioita muuten kuin itsensä kautta. Aina oman maailmansa, sisäisen ja ulkoisen kautta. Arvojensa, eettisen ja moraalisen minänsä kautta. Kokemuksen tai kokemattomuuden. Kuka minkäkin kautta.
Niin nytkin.
Iltapäivällä sain tekstiviestin. 160 merkkiä tai enemmän. Viestit kulkevat sfäärissä singahdellen ajatustakin nopeammin. Viestiä tulee ja menee. Ei tarvita hevosta, hevosmiestä, ei paperia eikä kynää. Näyttöön ilmaantuu sanoja. Kaikenlaisia; kysymyksiä, ilon ilmauksia, onnitteluja, toivotuksia ja sitten niitä muita. Nyt tuli niitä muita. Ihminen oli kuollut.
En voi väittää, että olisin ehtinyt tapaamaan monesti nyt kuollutta ihmistä, mutta ensimmäisen kerran nähdessäni hänet ja vaimonsa, koin sellaisen hetken, joita elämääni mahtuu tasan neljä.
Jotkin ihmiset vetävät puoleensa ensimmäisestä tapaamisesta alkaen. Tietää samantien, että tuo ihminen on sellainen, erilainen, jonka kanssa viihdyn ja joka on aivan varmasti samalla aallolla kuin minä. Ei mitään turhia esipuheita tai varovaista tutustumista. Se on siinä, se tuttuus samalla hetkellä. Juttu sujuu ja polveilee kuin ikänsä tunteineilta: Kalajoen tyttö, joka tuli ja oli tuttu heti, moottoipyöräilijöiden kevättapahtumassa vastaani käveli mies, jonka olin tuntenut maailman luomisesta lähtien, juhannuspyöräilyllä tapasin pariskunnan ja kerran viereeni Lapissa istahti oikea ihminen nuuska huulessaan.
Jokaisen tapaamisen muistaa koko loppuelämän ja jokainen tapaaminen vaikuttaa loppuelämän.
Se eläminen ja kuoleminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti