Olen lukeva ihminen. Olen saanut ensimmäisen kirjastokorttini viisivuotiaana. Sen numero oli 64. Kirjastosetä ei millään olisi uskonut, että tarvitsen kortin lainatakseni kirjoja. Tarvittiin äiti todistamaan, että lukee se, lukee kaiken minkä käsiinsä saa. En muista tuosta lukemisesta mitään. Mutta kirjan olemuksen kädessä muistan. Varsinkin, jos kirja oli oma ja uusi. Kannen aukaisu aiheutti hieman narahtavan äänen. Kirjat tuoksuvat...kirjalta. Kirpputorikirjat eriltä kuin kirjakauppakirja.
Uskomattomalta edelleen tuntuu painaa kämmensyrjällä ensimmäinen sivu auki ja painaa sitä niin, että sivut pysyvät auki. Korkata kirja.
Minulla on myös exlibris. Ystävän suunnittelema ja piirtämä. Siinä kulkee kaksi kalaa myötävirtaan ja vastavirtaan vahvoina, muodostaen nimikirjaimeni samalla. Tekijä teki oivaltavan kuvan, se kuvaa minua. Sama kuva on tatuoituna myös olkapäähän. Sekin kulkee mukana, kuten luetut kirjatkin.
Lukemisessa tulee joskus aikoja, jolloin lukee vain aiemmin luettuja kirjoja. Uusintoja kuten telkkarissa. Pää ei ota uutta tekstiä vastaan. Silloin mikä tahansa kirjahyllyn kirja käy. Vanhojen, tuttujen ystävien pariin, maailmoihin on helppo mennä. Häivyttää tosimaailma pois ympäriltään. On mukava tavata sivuilla vanhat tutut ihmiset, joiden pariin on niin helppo mennä kylään.
Viimeisin uusi tuttavuus, jonka luin oli nimeltään KIRJAVARAS. En osaa kertoa siitä mitään, mutta sen kirjan sivuille ja tekstin alle pääsi sukeltamaan koko nahallaan. Lämpimästi suosittelen. Lukiessa tätä kirjaa värisyttää.
Eilen taas etsin vanhoja tuttuja hyllystä ja löysin Onervan ja Leinon väliset rakkausrunot. Niistä löytyi jälleen uusi näkökulma. Ei pelkästään heidän väliseen, vaan laajempikin kulma sen ajan maailmaan ja elämään kokonaisuudessaan.
Ilman kirjoja en voisi varmaankaan elää.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti