Olen kirjoittanut joskus johonkin, että elokuvat, nenäliinat ja minä kuulumme yhteen. Niin on.
Samoin kuin kirjat ja minä. Ne molemmat ovat osa minua. Minua siis voidaan määritellä julkaistun tuotteen ystäväksi. Tänä päivänä lisään listaani kirjoittamisen. Pikkutekstejä vielä, sormiharjoituksia. Triologia antaa vielä odottaa itseään. Eläkkeellä sitten...
Opiskelin jossakin elämänvaiheessa ja yritin päästä median käyttämisen ja merkityksen syvimpään ytimeen. Tein tutkimusta Image-lehden mainoksista ja sainpa Lapin yliopiston julkaisuun pienen pätkän tekstiä. Olin siis hetken julkaistu tutkija. Makialta tuntui.
Julkaistu teksti tuntui tekevän minusta sillä hetkellä enemmän elossa olevan.
Blogien kirjoittamisessa ja julkituomisessa on jotain samaa. Silloin on olemassa jossakin muualla kuin vain omassa rajallisessa kehossaan.
Samalla antautuu muiden ruodittavaksi, räävittäväksi, kehuttavaksi, kritisoitavaksi, mutta sen merkitys negatiivisena vähenee ja positiivisena asiana kasvaa.
Mainosmiehet sanovat monesti "....sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan..." Niin se taitaa olla. Aivan sama, miten lukija arvostelee tai kritisoi, kunhan lukee ja kertoo ajatuksistaan.
Ajatuksen jukisanominen on tärkeintä.
Lukeminen, kirjoittaminen ja asioiden pohdiskelu ovat kuin uudet silmälasit. Kirkkaat, naarmuttomat. Juuri sopivat katsella asioita uusin näkökulmin.
Niin. Tuo otsikko. Eilen katsoin englantilaisen elokuvan, joka kertoi tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Parempaa elokuvaa saa taas odottaa.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti