Kortissa luki:
"Katsella vain ja kuunnella vainen!
- kuiskii aamu hopeainen.
Kiertää lehtojen himmeät tiet:
tuttuna tulluthan taas, suvi, liet"
Purkkia kääntelin ja ravistelin. Kaunis oli, muttei kuulunut mitään ääntä.
Pohjasta muovikorkin alta löytyi sitten ohje. Olin saanut lehmuksen. Siemenenä tosin, mutta puun, yhtä kaikki.
Ystävä oli halunnut minua ilahduttaa. Ja ilahdutti totisesti.
Puun saaminen lahjaksi tuntui minusta juhlalliselta. Puuhun sitoutuu pitkäksi aikaa. Sitä katsellessa muistaa, keneltä sen on saanut. Tunsin saaneeni luottamustehtävän; pidä tämä puu hengissä, hyvinvoivana ja elossa.
Mielikuvassa näin itseni vuosien päässä istuskelemassa lehmuksen vihreässä, viileässä varjossa kesäpäivän kuumuudessa.
Kirjaosuus lahjasta oli hauska. Sen nimi on Paljan jaloin mummujen puutarhassa.
Etusivulla heti ensimmäinen lause oli pysäyttävä ja paikalleen osuva. Onnen salaisuudesta siinä kerrottiin.
Kaikken tämän yhdistin viikonloppuna vietettyihin hyvien ystävien syntymäpäiviin.
Noita juhlia odotti melkein kuin pikkuisena. Malttamattomasti, melkein tunteja laskien.
Olipa siellä juhlissa sitten mukava olla. Oli hauskaa ja leppoisaa. Kukaan ei pingottanut. Ei tarvinnut pönöttää. Semmoista inhoan ja kartan. Sai olla vapaa ja nauttia tunnelmasta, ennen kaikkea ihmisistä ympärillä. Vaikka ihmiset fyysisinä ympäröivät meitä jokaista juhlassa, ajattelin ystäviä enemmän lämpimänä usvana, joka kieppui ympärillämme. Samalla se oli iloinen ja vähän surumielinen tunne. Miksi kohtaamme niin harvoin?
Se tunnelma sopi hyvin onnen salaisuuden määritelmään.
Onnen voi tuoda ulkoa kuin lahjan, mutta sen koti on sisällä, sisimmässä.
Ystävyys onkin semmoinen juttu, etten lakkaa sitä koskaan ylistämästä.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti