Tänään yritin olla ajattelematta ja samalla ajattelin.
Miltä tuntuu kuulla olevansa leski?
"...juurihan se tuosta lähti ja sanoi mennessään, ettei viivy kauan ja ehditään me sinne juhliin ihan hyvin...laita mekko valmiiksi päälle niin lähdetään heti kun tulen...Mikä mekko, ei minulla ole niin mustaa mekkoa, joka tämän surun verhoaisi."
Voisiko juuri leskeydestään kuullut ajatella noin?
Eilen kuoli nuori mies. Mies miehuudessaan. Olivat suunnitelleet vaimon kanssa yhteistä lomamatkaa. Uusille vesille, uusiin maisemiin. Yhdessä, kahdestaan kokemaan. Väliin tulikin vain kuolema. Ei lähdetä reissuun ei.
Kotona mies puristi minut rintansa vasten lujasti ja itki. Elämän groteskius satutti.
Oma elämä joutui puntariin. Mietin onnekkuuttani. Neljä ihmistä minua lähellä. Minä heitä.
Saako olla onnellinen kauheuden kohdatessa muita?
Voimmeko jakaa surun? Onko surulla osamäärää?
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti