VASTAOTE

Otin moottoripyöräajotunteja.
Ajokorttini on vanhaa mallia ja saisin sen ja lain puolesta ajaa vaikka maailman suurinta moottoripyörää. Vaan en uskaltanut. En edes käynnistää.
Moottoripyörä on ollut kotini pihalla puolet elinvuosistani. Miehen pyörä ja olen ollut kovasti tyytyväinen ja iloinen takapenkkiläinen. Siitä olen joskus aiemmin jo kirjoittanutkin.
Tänä keväänä tai alkukesästä kuitenkin sain innostuksen. Nyt itse ajamaan. Siispä soitto mukavalle ajokoulunopelle ja tunteja varaamaan.
Nahkiaiset sekä kypärä päälle ja piikin sarviin kiinni.
Sain kehuja. Tasapainoni on hyvä. Pyörä on minulla kuulemma hanskassa. Ja samantien kehut saatuani pyörä sammui. Useastikin.
Hiljaakin piti opetella ajamaan. Se on vaikeaa.
Kyllähän sitä suoralla tiellä kaasuttelisi, mutta yritäppä tehdä tiukkaa kahdeksikkoa pihamaalla opettajan ympärillä. Kehuin häntä rohkeaksi mieheksi.
Jarruttamaan piti opetella. Jalalla ja kädellä. Kiihdyttää ja jarruttaa. Rohkea mies seisoi taas edessä. Ei osunut. Onneksi.
Tänään sitten ajoin viimeisen ajotunnin ja pärtsäilin mutkaista tietä pitkin. Vastaotetta harjoiteltiin.
Siinäpä vasta ote! Pyörä totteli minua kuin ajatus. Vanha vertaus, mutta niin se oli.
Oikealla taikka vasemmalla kädellä hieman työnsin mutkaan puoleisesti eteen ja kaartelin kaistallani kuin formulakuski ainakin. Mahtava phiilis!
Ajeltiin sitten pihamaalle tallin eteen ja opettaja sanoi, että hyvältä näyttää ... siis ajaminen (takapuoli pitkällä pyörän satulassa, miksei se ihan hyvältä näytä ja kyllähän se hyvältä tuntuukin), totesi opettaja. Toivotteli hauskoja ja turvallisia kilometrejä. Aikoi laittaa laskun perässä. Palasin maanpinnalle svääreistä.

Vastaotetta jäin miettimään. Siinä työnnetään varovasti sarvea (riippuen tietysti mutkan tiukkuudesta) mutkan puolelta sen suuntaisesti vastaan. Siis ihan järjenvastaisesti. Ja silti tulos oli oikea. Pyörä kallistui, pito pysyi ja pyörä liiteli haluttuun suuntaa.
Voisiko sitä soveltaa elämään yleensäkin? Kun ohjaa elämänsä johonkin tiettyyn suuntaan, ottaisi otteen tiensuuntaan antaen hieman sille työntöapua. Löytyykö tästä itua? Mietinpä.
Ei antaisi virran viedä, vaan menisi omalla tahdolla virran suuntaan. Pysäyttäen vaikka, jos menon suunta alkaisi näyttää arveluttavalle. Kivikkoiseen ja kaislaiseen jorpakkoon. Ottaisi taas uuden suunnan ja avittaisi menoaan.
Ihmissuhteissa pätee sama. Ei jää odottelemaan, mitä mutkan takaa tulee vastaan vaan avoimin, ilomielin lähtisi toista ihmistä, ystävää vastaan. Vastaotteella.
-