Lomalla on mukava matkailla. Nähdä yhtä ja toista. Maapallosen seitsemän ihmettä tai enemmän.
Rientää lentokoneisiin, kuunnella kuulutuksia tarkkaavaisesti ihmisäänipuuron seasta, juosta kentillä portilta toiselle, valaistua läpi säteillä, riisua takkinsa, kenkänsä ja vyönsä. Syödä polvet kainalossa, jalat koukussa, nauttia kymmenen kilometrin korkeudessa tapahtuvasta luonnollisesta tyhjentäytymisestä. Ostaa parfyymejä ja suklaata. Nauttia alkoholia ja rauhoittavaa lääkettä. Kiirehtää taas kentällä ohi aseistettujen poliisien, jotka aseet paljaana etsiskelevät terroristeja tuiman näköisinä. Selailla matkaoppaita ja tutkia aikatauluja. Hyppiä bussien vietäväksi, litistyä ruuhkassa ja nauttia taiteen mestareiden siveltimien vedoista kymmenen metrin päästä 265 muun innokkaan kanssa. Haistaa hiki ja pakokaasu.
Tai.
Lähteä katsomaan sitä, mikä on jo aina ollut. Maailman luomisesta saakka.
Tuulien, veden, sateiden, ukkosten ja auringon muovaamana. Luonnon tekosia.
Mennä sinne vieraana.
Kivet siinä, mihin joki tai jää ne on tuonut, puu kasvaa auringon suuntaan kippuraisena. Puro on raivannut aivan oman reittinsä juuri sinne, mihin sopivasti rinne laskee.
Aurinko paistaa ja kukin kulkee kiireettä askeleenmitan verran vauhtia.
Olla ja levätä. Luonnonhelmoissa ja vähän ylempänäkin. Nousta tunturiin, puurajan yli. Astua tarkaan, lipsumatta.
Olla ensikertalainen, hämmästellä pikkuihmisten tapaan tuota ja tätä. Kertoa sille samanhenkiselle matkakumppanille kaikenlaisia hämmästelyn kohteita.
Ihmetellä yhdessä ja jakaa.
Olla se, mikä on. Esittämättä, rehellisesti. Olla omistamatta mitään, keräämättä mitään mukaan. Ajatus riittää.
Kokea koko tunteen kaari; ilot, itkut, intohimo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti