Kun nuorimmainen poikani oli ala-asteikänen, hän piirsi uskonnon vihkoonsa kuvan ilmestysmajasta. Me molemmat vanhemmat olimme aivan, että what. Mikä ilmestysmaja? Olisimmeko molemmat viettäneet uskontotunnit lintsaten Mari-baarissa? Saattaa hyvinkin olla. Saimme kuitenkin pikakertauksen pikkupojalta ja laajensimme kummasti raamattutietouttamme. Hyvä, että on lapsia.
Mustan, hirsisen kotimme pihalla, laajan peltolakeuden reunassa kasvaa kaksi terijoensalavaa. Ei mitään salvaa. Sitä laitetaan haavoihin vaan salavaa.
Puut on anoppini pihassa kasvavien salavien pelkästä puutikusta juurrutettuja ja kasvatettuja jälkeläisiä. Mummu ja mummun muisto siis kasvaa pihassamme. Rehevinä ja pallomaisina. Ei niin kovin leikattuina tai kahlehdittuina. Vapaasti laajenneina lähinnä.
Näin lämpimänä ja sopivasti sateisena kesänä salavat voivat erinomaisesti. Lehdet ovat leveitä ja hopeanvihertäviä.
Mies huomasi puussa mahdollisuuden. Tähänhän saisi mukavan levähdyspaikan. Oman paikan. Rauhansijan. Otti saksalaiskaupasta ostetun oksasahan ja harvensi sopivasti oksan sieltä ja täältä. Puun ylemmät oksat muodostavat paikkaan lehtikatoksen. Sen läpi ei kevyt kesäsade pääse. Aurinko siiviintyy lehtien välistä juuri sopivasti lämmittäen kahvittelijoita.
Puun alusta haravoitiin ja siistittiin, paikalle kannettiin valkoiset pihakalusteet ja oksiin ripustettiin yhteistuumin kynttilälyhtyjä, riippuvia tuikkulaseja, messinkilangasta muotoiltuja tähtiä ja savinen enkeli. Oksien väliin viritettiin pieniä led-lamppunauhoja ja maahan istutettiin aurinkokennolamppusia. Kolme pientä. Yhtä monta kuin talossa on lapsia.
Valmistui lehtimaja.
Oma paikka ilmestyi siihen, missä ennen oli pelkkä puu. Ilmestysmaja.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti