Kävin kirjastossa. Lainaamassa kirjoja tottakai. Mitäpä siellä muuta?
Otin pitkästä aikaa aivan uppo-outoja kirjoja. En tuntenut kirjoittajista kuin yhden. Juuri siihen kirjaan olin eniten pettynyt.
Ja juuri sen kirjan piti viihdyttää ja naurattaa. Jonkun kerran nauratti, hyrskäytti ja muutaman tarinan halusin jakaa miehen kanssa. Siitä tekstistä ei siis enempää. Mutta.
Eilen illalla otin ihan uuden kannellisen käteeni ja aloin lukea. Jo kääntäjän esipuhe oli niin houkutteleva, etten olisi millään malttanut lukea kunnolla; sanoista nauttien. Teki mieli kiirehtiä jo seuraavaan lauseeseen. Mitä siinä sanotaan? Miltä se tuntuu, mitä siitä ajattelen?
Kun varsinainen teksti alkoi, se oli valmiiksi keskella outoa tilannetta. Outojen, esittelemättömien ihmisten keskellä. Ja vei mukanaan. Kuin koski kanoottia.
Jotkut kirjailijat aloittavat liian helposti. Selittävät paikkaa monen sivun verran, jotta lukija varmasti tietäisi, missä ollaan ja minkälaisessa ilmassa ja vuodenajassa. Henkilöitä kuvataan moneen suuntaan ja joka kantilta. "Tom lähestyi Candidea ja kietoi kätensä narun ympärille..." vaikkapa. No, voi hyvät hyssykät. TOM JA CANDIDE! Eipä jää lukijalle suuria mahdollisuuksia kuvitella yhtään mitään. Irvistellen yrittää vaan lukea edes sen verran eteenpäin älytäkseen, ettei tästä mitään tule. Sapen maku suuhun korkeintaan. Siinä kirja paiskaantuu yöpöydälle äkkiä.
Vaan eilinen kirja. Kirjoittaja vie outoon maahan, outojen ihmisten keskelle. Jättää lukijalle kuvittelun tilaa. Sanatkin ovat melkein vajavaisia.
Ihana kirja. Koostuu pienistä asioista. Asioista, jotka ilahduttavat.
Niin elämässäkin.
Pienet asiat. Suurimpia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti