Telkkari höpisee ihan itsekseen pojan tekemän upean tason päällä. Mies soittaa kitaraa omassa olossaan. Kotoisaa. Rauhallista ja mukavaa. Sykähdyttää koko sielusta asti.
Tellussa tuntuu olevan monien sukupolvien suurtarina Tuulen viemää. En ole koskaan nähnyt koko elokuvaa, en myöskään lukenut kirjana. Rakkaudesta, sodasta, ihmistä, orjuudesta, elosta, surusta, pettymyksistä taitaa kertoa. Kauniita kuvia ja kulmia kauniiseen siinä ainakin on.
Auringot nousevat ja laskevat...niin kuin elokuvassa pitääkin: voimakkain värein ja melkein rätisemällä.
En tiedä, montako kertaa sitä on ajatellut (tähän ikään), että nyt tietää kaiken ja on aivan takulla kaiken kokenut. Ihan kuin kaikki elämässä olisi jo tapahtunut ja katselisi uusintana kuin Tuulen viemää telkkarista. Ei voi tulla yllätyksiä enää. Ei millään. Kaikki nousut ja laskut, laaksot ja huiput olisi kierretty ja ruppi niissä koeteltu. Niin sitä herkästi kuvittelee. Ja sitten taas elämä yllättää. Tai ihmiset ympärillä.
Sitä voi olla tuskastunut kaikeen ja kaikkeen ja sitten taas... yhtäkkiä aurinko nouseekin ja on niin samperin mukavaa.
Yllättyy ja on aivan, että ei voi olla totta!
Ja on se totta. Ihan totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti