Olen tosi onnellinen. Eilen illalla sen sanoin ääneen, kun ystävä vieressä kysyi. Katselin viistoa kattoa makuuhuoneessa ja ajattelin, että onni on nyt kohdillaan. Onneen liittyi kaikki, mitä näin ja ajattelin. Vieressä ystävä, jonka kanssa elämä on mallillaan. Juuri niin kuin voi parhaimmillaan kuvitella.
Lapset, jotka ovat aarteista suurimpia. Meistä tulleina, ihan omina ihmisinään maailmalla.
Asun juuri siinä talossa, johon kuulun, joka on kotini. Se koti, johon olen koko ikäni matkannut.
Aamulla töihin ajellessa mietin, pitääkö pelätä. Pelätä onnen häviävän pieninä palasina maailmalle. Onko onnen tasapaino aina tavoiteltavissa oleva asia vai saako vain nauttia olostaan?
Tarvitaanko ihmiseloon tyytymättömyystila?
Ei tarvita, päättelin ja jatkoin onnessani olemista.
1 kommentti:
"Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi." -Muumipappa
Tuo lainaus tuli mieleen tekstistäsi, nätisti kirjoitat kummitäti :)
Lähetä kommentti