JALKAPALLOA

Jalkapalloilun MömMön-kisat ovat ohi.
Espanja voitti. Aluksi en katsellut juurikaan koko kisoja, mutta urheilun ystävän puolisona seurasin kyllä kisoja kyökin puolelta. Eilen asettauduimme katselemaan loppuhuipennusta. Puoli piti valita. Valitsin Espanjan. Selitin valintaani sillä, että Espanja on köyhempi maa ja kansa tarvitsee siellä Hollantia enemmän voittoa itsetunnolleen ja enemmän vahvistusta.
 Hollanti mielestäni on Euroopan koontinurkka, johon on kielisekoituksen lisäksi juurtunut joukko kulkumiehiä ja -naisia sieltä ja täältä. He pärjäävät kyllä omillaan. Kertoohan jo Hollannin kannatusväri oranssikin sekoituksesta; punaista ja keltaista. Siitähän se oranssi syntyy, kun taas espanjalaiset ovat puhtaasti punaisia ja keltaisia. Päävärejä. Vahvoja ja pelkkää traamaa.
Pelaajista en tuntenut ketään. Nyt tunnen. Torres oli ainakin jonkun nimi. Tästä voi kuitenkin päätellä sen, ettei miehisillä muodoilla tai ulkonäöllä ollut mitään tekemistä puolen valinnassa.
Espanja kuten Suomikin on ollut milloin valloittajan, milloin hallitsijan roolissa sekä totaalidiktatuurin kourissa, mutta silti säilyttänyt oman omintakeisen muotonsa. Espanjalainen kulttuuri, kieli, kauneus ja ajattelun malli tunnistetaan kautta koko maailman. Kukapa voisi puhua yhtä nopeasti ja surauttelemalla kuin oikea espanjalainen. Ja entäs tanssi. Liikkeen suloisuutta ja terävyyttä, dramatiikkaa, värejä ja hehkua iholta.
Espanjassa elämä kuohuaa ja kohisee.

Espanja ei ole kuulunut tuntemiini maihin. En ole koskaan käynyt mantereella, Kanarianlintusaarilla kylläkin. Nyt tunnen suurta vetoa maahan ja kansaan. Sinne taidan joskus mennä.