Lehtijuttu on kimmokkeena tällekin blogille. Paikallisessa lehdessä toimittaja pohti nurmikonleikkuuta.
Minä mietin vähän samaa.
Meillä nurmikon leikkaaminen päältäajettavalta hienolla pelillä on miehen tehtävä. Hän ei sitä valita, ei kieltäydy vaan pitää hyvän huolen kauniista nurmestamme. Siinä on mukava kävellä. Hieno, tuuhea, pehmeä nurmikko hieroo jalkapohjia paremmin kuin vyöhyketerapeutit ikinä. Talven nurmi kestää hyvin, ravinteita on riittävästi.
Minun tehtäviini kuuluu auttaa ruohonleikkaajaa pienellä työnnettävällä leikkurilla. Se ei ole pakko vaan autan, jos siltä tuntuu. Monesti on tuntunut. Se nimittäin on hyvää liikuntaa eikä tarvitse lähteä tietä mittaamaan lenkille.
Mutta päävastuun kannan kukista ja pensaista. Olen ne suurimmaksi osaksi istuttanut ja kasvuun auttanut.
Tänä keväänä sairastin olkapäätäni. Jouduin leikkaukseen ja seurauksena sain ankaran kiellon kitkemiseen. Tuloksen arvaa. Penkit ovat vähän sinne päin. Olen koettanut lohduttautua ajatuksella, että luonnonmukainen piha onkin aivan hauskan näköinen ja ei haittaa vaikka osa kukkapenkkimaasta levähtääkin tämän vuoden. Vai onkohan niin, että luonnonmukaisen pihan takana on laiska puutarhuri? Voi ollakin.
Mutta miksi tämä työnjako on monissa muissakin perheissä ihan sama?
Selityksenä voisi tietysti olla se, että naiset tekevät käsin työtä ja miehet mielellään koneistavat asian kuin asian. Paitsi sen yhden.
Mutta voisiko selitys löytyä siitä, että miehen aivot käsittelevät mieluummin kokonaisuuksia (=pihamaa) ja naisten aivot työskentelevät luontaisesti yksityiskohtien parissa?
Sitä pitää miettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti