Huomenna on merkkipäivä. Merkittävä päivä.
Olen mennyt naimisiin neljännesvuosisata sitten. 25-vuotta naimisissa.
Olin 23-vuotiaS mennessäni naimisiin, mies 30-vuotias. Välillämme on seitsemän vuoden ikäero.
Olemme kokeneet yhdessä. Ajattelen tietysti, että enemmän kuin monet muut avioparit.
Olemme laittaneet maailmaan kolme komeaa poikaa. Rakkaimmista rakkaimmat.
Liiottelijoita kun olemme molemmat, teimme aluksi kaksi lasta saman tein. Kaksoset. Vaikkei meistä pitänyt sukupolvien jatkua mihinkään. Niin oli tohtori todennut. Mutta jatkuipas ja saimme vielä joukon jatkoksi kolmannenkin pojan. Olemme sadan varpaan perhe.
Olemme olleet yrittäjiä, työttömiä, konkurssin tehneitä, opiskelijoita, virkamiehiä. Olemme olleet perhe.
Rakensimme oman kodin. Piirtelimme ruutupaperille malleja, suunnittelimme takkaa steriinivalusta, unelmoimme ja toteutimme haaveemme ison tuvan talosta. Tuvan, jossa lapset leikkisivät, perhe eläisi ja olisi yhdessä. Kasvaisi ihmisten kanssa viihtyviksi ihmisiksi. Emme halunneet piiloutua kammareihin, hautautua, eristäytyä omiin tiloihimme. Halusimme viihtyä yhdessä. Hirsiseinien suojassa poikasemme kasvoivat ja lehahtivat maailmalle.
Olemme rakentaneet pihaa. Raijanneet siihen mäntyjä. Vänkkyröitä, muiden hylkimiä. Kitukasvuisia kuusia, jotka ovat pihassamme oikaisseet itsensä miehen mittaan ja sen yli. Mummon äidin juurruttamia haapavetisiä mäntyjä, jossa pitkät neulaset melkein havisevat. Pihlajia, verenpunaisine marjoineen tilhien syömäpuiksi. Viimemmäksi kaksi omenapuuta pelkästään silmäniloksi kukkimaan ja hedelmöimään.
Pihaojaan on rakennettu muurahaisille silta, pellolla olevaan isolle kivelle ovat pienet pojat kivunneet isän auttamina. Karhunkaatopaikka on keksitty ryteikköön. Maja on kasattu kavereiden kesken.
Talomme on nimetty lastemme nimien perusteella ja rekisteriin merkitty. Samulinkallio. Kalloille on ennenkin perustettu.
Lattiassa näkyy leikin ja elämän merkit. Ei sitä raaski hiotuttaa.
Talossa on ollut jyrinää ja mekkalaa. Leikkiä ja elämistä.
Tähänastinen elämä.
Uusia vaiheita edessä, eikä kiirettä pois.
-
3 kommenttia:
Ihanaa kerontaa,oikein paljon ONNEA nyt ja jatkossa.Tiputelin muutaman kyyneleen lukiessani. Niin se elämä menee päivä kerrallaan.Huomaa vaan yks kaks että ai taas meni vuosi,kaksi...kymmenen. omaa liitoamme on kestänyt 47 vuotta ja tuntuu kun alkaa ajattelemaan ,että vasta kaikki oli alussa.Paljon on mahtunut siihenkin 47:ään vuoteen. Iloa ,surua,naurua kyyneleitä.Taistelua liiton jatkuvuudesta. On revitty reille ,parsittu ja koottu jälleen palaset yhteen.Mutta niin vain yhdessä ollaan ja nyt tietenkin jo viisastuneina iän myötä. Ja mikä on ollessa.On lämmin koti ,lapset,lastenlapset.On ruokaa,on pielus pään alla ja ennenkaikkea terveyttä. siinä sitä. Onnea vaan Sulle ja Hannulle ja pojille samoin. Te olette Perhe isolla kirjaimella Rakkain terkuin Maija Leena.
Elämän maku tuoksuu lukijalle asti ja -- ainakin minulle -- erinomaisen hyvältä :)
Kiitos Maikki Kiitos Teuvo
Lähetä kommentti