Olen lyhyt. Olen aina ollut: luokkani pienin, perheeni pienin, kavereistani pienin. Vain 153 senttimetriä. Kirjoitan aina ...senttimetriä, koska pelkkä sentti tuntuisi liian vähältä ja onhan se nykyään rahan yksikkökin. Saan ainakin mittayksiköissä käyttää metri-sanaa. Onpa minusta käyetty kääpiö-sanaakin joskus ja oikeinhan se on, koska lyhytkasvuisuuden raja on (ainakin on ollut) 147 sentimetriä.
Mutta.
Eilen Akuutti-ohjelmassa tuli asiaa osteoporoosista. Siinä haastateltiin naista, joka sairasti kyseistä tautia ja yhtenä merkkinä alkavasta sairaudesta on pituuden väheneminen eli suomeksi sanottuna lyheneminen.
Heti siis mittaamaan.
Seinän viereen ryhdikkäästi seisomaan ja Huovisen Joe-setä kirja pään päälle merkiksi.
Mittanauha esiin ja mittaus.
155,5 senttimetriä.
Olin siis kasvanut. Kokonaista 2, 5 senttimetriä. Tarkistus...on se niin. 155,5! HUIPPUA.
Ei siis luukadosta tietoakaan.
Suurin kasvu tapahtui pään sisällä.
En ollutkaan niin lyhyt, kääpiö, natiainen kuin 48-vuotta olin ollut. Kasvoin silmissä ainakin kymmenen senttimetriä.
Olin kokonainen. Olin täysikasvuinen. Olin uskonut väärään tietoon 48 kokonaista vuotta.
Koolla siis todellakin on väliä.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti