Nuorena tyttönä minulla oli, kuten sadoilla muillakin nuorilla naisilla tulevaisuus hukassa. En tiennyt, mitä halusin elämältäni. Rakastaa, mennä naimisiin...tietysti...saada lapsia... Mutta mikä olisin, mitä tekisin? Ei hajuakaan, ei tietoa.
Olin jo hankkinut yhden ammatin. En tiennyt, viihdyinkö siinä. Jonkin verran, en sydämestäni.
Hankin ja sain työn tehtaasta. Vaatetustehtaasta. Minkäänlaista kokemusta tai ammattitaitoa ei ollut, mutta pääsin jakamaan kangaspakkoja ompelijoille. Olin työnjakaja.
Sen aikainen vaatetusteollisus eli ja porskutteli Neuvostoliiton kaupalla ja tehtaamme miehet, johtajat kävivätkin kerran vuodessa bisnestä tekemässä kauppavaltuuskuntien kanssa ja sairastivat neuvotteluja viikon verran punaisine silmineen ja pahalle haisten. Se oli sellaista kaupantekoa siihen aikaan. Lie ajat muuttuneet nykyisin?
Niin, tehdastyöstä.
Kaupantekomatkojen jälkeen tehtaalla kaikki odottivat jännityksellä uutisia. Kuinka paljon työtä sopimuksiin oli saatu 1000 ...10 000 ...100 000 kappaletta? Aina jotakin. Joskus suuria tilauksia, kuukausiksi eteenpäin.
Teimme takkeja. Naisten ja miesten päällystakkeja: punaisia, mustia, vihreitä, ruskeita, kullankimalteisia. Itämarkkinalle. Koreita tai äärettömän yksinkertaisia ja rumia.
Myös armeijalle.
Harmaita, paksuja, painavia sarkatakkeja. Koko 50 ei painanut kankaina kovin paljon ja niitä jaksoi nostaa hihnalle melkein kymmenen yhdellä kertaa, mutta kokoa 56 tai 58 ei enää jaksanut kuin kolme tai neljä kerrallaan. Puolentoista metrin mittaisena olin joskus takkien alla piilossa ja takkiläjä näytti liikkuvan itsestään.
Työni oli siis jakaa takkien kappaleita, jokaselle ompelijalle omansa. Joku teki taskuja, joku kaluksia, vuoria, hioja, tamppeja, povitaskuja. Kukin oman osansa. Ompelijalinjan loppupäässä takki alkoi jo kasaantua takin näköiseksi, siirtyi silitykseen, höyrytykseen, kuljetushihnalle ja napitukseen, tarkistukseen ja varastoon.
Erään kauppanteon jälkeen teimme 50 000 sarkatakkia Neuvostoliittoon. Siinä vaiheessa tein jo povitaskuja automaattikoneella. Parhaana päivän tein 1200 povitaskua. Pääsin hyvin urakkaan. Peruspalkka muistaakseni oli siihen aikaan 1250 markkaa kuukaudelta. Oli tyytyväinen tekemääni työhön.
Kuuntelin muiden mukana tehdassalissa kaikuvaa Jamppa Tuomista, Frederikiä tai Lea Lavenia, jumppasin kaksi kertaa päivässä yhteisesti kuulutettujen taukojumppaohjeiden mukaan. Olin osa koneistoa. Teoriassa ja käytännössä.
Tänä iltana mietin maailmaa ja Egyptin Mubarakia, eettisyyttä, armollisuutta, armottomuutta.
Missähän mahtoivat olla ne takit, joiden osatekijänä olin? Kuka laittoi rakkaimpansa kuvan tekemääni povitaskuun? Läpäisikö luoti saran?
Afganistanissa? Missä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti