Nyt, kun on aikaa istua ja miettiä, niin sitä teen.
Mietin kaikkein tärkeimpiä asioita. Olemassaoloa, elämän tarkoitusta ja yhdyssanoja.
Olemassaolo.
Eilen Teemalta katsoin dokumenttia Elämän alku ja loppu (tai jotain sinne päin). Kuva vaihteli ihmiselon loppumetreillä saattohoitokodissa ja alkuparkaisulla synnystyssalissa. Jo pelkästään nimien miettiminen ottaa aikaa. Saattaen kodista lähdetään ja salissa synnytään.
Salithan ovat juhlaa varten, eikö?
Kuitenkin syntymä on raakaa, väkivaltaista olemassaolon muutosta. Sisäisestä ulkoiseen. Katsoin naisia, jotka synnyttivät. He tekivät kaikkensa. Mitä uutta sitten tässä dokumentissa oli tavoitettu? Syntymän jälkeen kamera kuvasi pitkään naisten kasvoja. Ne olivat ilmeettömät, silmät tuijottivat johonkin. Ero yhteydestä lapseen näkyi jokaisen kasvoilla. Irtoaminen. Erillisyys.
Vuoteissa makasi ihmisiä kaikilta hierarkian tasoilta ja ikaryhmistä. Silti kaikki kuvatut pohtivat, mikä oli ollut tärkeintä. Ennen kuoleman varmuutta moni haikaili entiseen, terveeseen elämään ja aikaan, jolloin terveyttä ei tarvinnut ajatella. Seuraavaksi moni toivoi saavansa kuolla täydessä järjessä, kauniina. Ei tiedottomuudessa, kuolaavana poissaolijana, vaan kauniina, hyvän muiston jättävänä, ajattelevana, elävänä. Kuin sairautta ei olisi ja kuolema vain tulisi ja veisi mennessään. Kuoleman varmistuessa, sitä odotellessa, toiveet hävisivät ja jäljelle jäi kaikkein tärkein: minä olen, sinä olet. Me.
Elämän tarkoitus
Edellisen perusteella ajattelen: kaikki ulkonainen, ympäröivä on yhtä bittiä kuin ruudulla näkyvä kuva, yhtä vähän olevaa, yhtä merkityksetöntä, yhtä haihtuvaa. Delete.
Vain sinä ja minä. Me. Se, minkä varassa olemme me. Uskoen toiseen kuin vuoreen. Luottaen toiseen kuin alkuun.
Tietäen haavoittuvuuden, tietäen haihtuvuuden ja silti.
Yhdyssanat
Jos et tiedä kirjoitetaanko jotkin sanat yhteen, kirjoita ne yhteen. Älä epäröi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti