Olen seurannut viime päivinä näitä kyky-ohjelmia. Formaatteja ulkomailta. Idolshan nyt on jo vakiinnuttanut paikkansa yhtenä poukkulautana monille (pääasiassa) nuorille laulajille ja semmosille, jotka haluavat päästä julkisuusmyllyyn. Vaikkei osaisi niin yhtään laulaa niin eiku esiintymään. Jos saisi vaikka naamansa näkyviin televisiossa. Saisihan sitä patsastella oman kylänsä telkkarikuuluisuutena ainakin viikon, ehkä kaksi. Tuomarit osaavat roolinsa myös hyvin; on pahaa tuomaria ja kilttiä tuomaria, kyynelehtivää ja kiroilevaa. Ihan ulkomaiseen malliin. Simon ja Paula-kopioita. Kyllästyttääköhän heitä? Kun ei saa olla oma itsensä? Minua ainakin kyllästyttäisi muutaman idols-vuoden jälkeen. Varsinkin, kun sitä roolia pitää pitää päällä vielä kaikissa formaateissa ja seiskoissa.
Kuuntelin sitten tätä Amerikkalaista X-Faktoria. Niillä on siellä kyllä jotkut ihan erilaiset äänentoistovehkeet. Jokainen 11- ja 56-vuotias ohiolainen maajussi tai alabamalainen koululainen osaa laulaa heti enismmäisestä kerrasta lähtien kuin megatähdet ainakin. Ääntä on ja vibraattoa vaikka pussiin laittaa ja markkinoilla myydä. Ei pääse Suomessa Ranuan tai Enonkosken tähdenalut samaan. Ei millään.
Voicessa taas kuunnellaan pelkkää ääntä nurinpäin olevassa tuoleissa ja ei anneta ulkoisen habituksen vaikuttaa jatkoon pääsyyn. Ei silti ole yhtään mätisäkkiä tukka hapsottaen päässyt jatkoon. Kumma.
Ennen oli jokunen bändi-kisa. Taisi olla SM-kisat ja niistä ponnahteli joku Klamydia ja Pistepirkot Suosikin tai Intron kanteen. No, pienessä maassa pienellä tavalla ja kisataanhan sitä ampumahiihdossakin Suomen mestaruudesta.
Vaikka ennemmin näitä nykyisiä lauluohjelmia seuraa ja kokelaille julkisuuteen tientasoituksen suo kuin katsoo matojensyönti- tai savessa pyörimisohjelmista julkkikseksi pyrähtäneitä juttia ja semmosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti