Juttelin ystävän, kamuni kanssa. Ihmissuhteista. Niistähän ne naiset puhuvat. Jotkut sanovat vatvomiseksi, mutta olen eri mieltä.
Puhuttiin ystävyydestä ja kumppanuudesta, siis ihan perinteisestä parisuhdekumppanuudesta. Ihmeteltiin siinä löytyviä kiemuroita ja kuvioita.
Aloitettiin ihan alusta. Siitä kuinka kaksi ihmistä löytävät toisensa ja kuinka yhteinen tunne hyvästä yhdessäolosta syntyy. Milloin sen huomaa ja tietää? Milloin on varma, että juuri tämä ihminen on se, jonka kanssa yhteinen tarina elää ja ilo on yhteinen? Se onkin suuri salaisuus. Määrittelemätön hetki, jonka ymmärtää sen mentyä ja muuttuessa elämäksi.
Jokin ihmismieltä suurempi on kyseessä. Voisiko sitä sanoa sielun kuuntelevaksi korvaksi? Voisi.
Mikä sen sävelen pitää äänessä? Siihen löysimme yhteisesti vastauksen. Se on yhteinen tahto rehellisyyteen ja kokonaiseen luottamukseen. Vain se, eikä mikään muu. Se sisältää kaiken ja kattavasti.
Jos on tahto, on myös kyky.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti