Jostakin syystä tänä kesänä olen monta kertaa muistellut kossieni elämää. Nykyisellään jo 27 -vuotiaat kaksoset ovat omillaan, leivän syrjässä tiukasti kiinni. Yrittäjäperheen lapsina yrittäjinä molemmat ja kuopuskin 24 -vuotiaana aloittelee kuvataiteilijan elämää.
Lähemmäs 24 vuotta sitten pojat olivat bonganneet naapurista kaksi lasta ja toivoivat kovasti pääsevänsä kylään ja leikkimään. Naapurit tenavat olivat meillä jo leikkimässä käyneet. Takkamakkarat oli yhdessä paistettu ja syöty. Palmusuuntaina olimme tulleet virvotuiksi, tuleviksi vuosiksi ja terveiksi. Mukavat naapurin lapset.
Arkailimme kuitenkin kovasti päästää pikkuiset nappiaiset kulkemaan melkein sadan metrin matkaa yksikseen (tai siis kaksisteen) ja aluksi naapurikyläilyyn saikin mennä (talviaikaan) ylittämällä hangen alla lepäävä viljelyspelto. Turvallista ja autotonta reittiä pitkin siis.
Oli kuitenkin syksy, eikä kynttätylle, kuraiselle pellolle ollut mitään asiaa. Pojilla oli kuitenkin kova hinku päästä leikkimään ja monien ohjeistusten saattamina päästimme pojat kulkemaan maantien reunaa kohti naapuria. Mievon kanssa linnoittauduimme keittiön ikkunan taa katsomaan menoa. Nenät ruudussa, silmät vesissä ja sydän väräjäten katsoimme pienten toppapukuisten, karvahattupäisten poikiemme ensimmäisiä askeleita itsenäiseen maailmaan.
Siellä menivät ainoamme, ihan ilman meitä ja innoissaa kohti uusia seikkailuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti