Tänään uutisissa oli juttu poroista. Parittelu- elikkäs rykimäaika on kuulemma päällä.
Eniten naarasta saa kuulemma uros, joka on vahva, komea, täynnä testosteroiinia ja ÄLYKÄS TAKTIKKO! Sellainen munakas, joka on vuosien mittaan oppinut häätämään kilpailevat äijät hevon tunturiin ja jotka pitävät akkansa laumassa. Haaremiherra siis. Voimalla ja älyllä halliten. Mutta en kadehdi hirvaan elämää. Kuulemma unohtavat ukot syödä rykiessään. Painoa saattaa huveta neljännes. Vaatimet sen sijaan muistavat jäkälää pistää poskeen. Niin naiset aina.
Joku oli vuoden aikana saanut aikaiseksi 36 vasaa! Melkoinen veikkonen!
Tutkija Norjasta ja Suomesta kulkivat antennihäkkyröiden kanssa, pipot korvilla ja seurasivat pantaporoja ja tekivät tärkeää tutkimusta rykimisestä. Juu.
Mutta aiheeseen. Mietin sarvia.
Monilla elämillä on sarvet. Pässeillä, kirahveilla, hirvillä, kauriseläimillä, gnuilla. Mutta eipä vainkaan pelkästään uroksilla, vaan myös naarailla. Ainakin lehmillä. Mutta miksi?
Yritin kuvitella.
Jos olisin lehmä ja viettäisin suurimman osan ajasta navetassa, mitä ihmettä tekisin sarvilla? Kävisinkö arvokeskusteluja sarvien avulla muun lehmäjoukon kanssa (muu muu), auttaisivatko sarvet kutiavan kyljen raaputuksessa? Onnistuisiko appeen sekoitus sarven päällä? Eihän niitä jauheta edes potenssilääkkeeksi japanilaismiehille. En kerta kaikkiaan keksi. Vaikka kuinka yritän olla lehmä.
Vaaralliset ovat. Niillä voi tökkästä naapuriparren kaveria vaikka mahaan ja siinä on sitten satakerrat ja suolet heinillä.
Hoitajalta poksahtaa yhdessä kummassa silmä puhki pään heilautuksella. Ja se nyt ei ainakaan auta lehmän asemaa.
Onkohan nekin vain jäänne evoluution pitkästä kaaresta? Nin kuin häntäluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti