Karaoke levisi Japanista kuin hurrikaani ympäri maailman ja pian tuttuja renkutuksia hoilattiin, ei vain kuppiloissa, baareissa, ravintoloissa, vaan myös takseissa, yksityisissä karaokehotelleissa ja karaokesaunoissa. Niin. Onhan sitä aina suihkussa ja kylvyssä laulettu.
Karaokehotelleissa on omat juontajansa. Yleensä silmälle mukavia karaoke-emäntiä, jotka lauluäänensä lisäksi taitavat viihdyttämisen muutoinkin.
Karaoke tarkoittaa tyhjää orkesteria. Kara ja ökesutora.
Onhan se melko tyhjää tuijottaa telkkariruutua tai näyttöä ja laulaa yksikseen, niin kuin parhaiten osaa tai ainakin kuvittelee osaavansa. Usein jälkimmäistä.
Itselle ensikosketus tähän lajiin sattui Rovaniemellä fuksijuhlissa, jossa meitä ykkösvuoden opiskelijoita alennettiin laittamalla tekemään kaikkea, mitä edistyneemmät ja korkeakoulusivistystä saaneet opiskelijat keksivät. Esitin Hectorin kappaletta lattialla lumienkeliin eläytyen. Juu.
Jonkun kerran olen saanut laulaa ystävien luona. Se on jo ollut ihan mukavaakin. Ilman lattialla makaamista.
Mutta miksi ihmeessä tästä karaokesta meuhkattiin niin mahtavana ja aivan ennalta kokemattomana silloin aikoinaan? Eihän tässä ole mitään uutta.
Joka kylässä, pienimmässäkin kuppilassa pidettiin ennen lauluiltoja. Taitavien soittajien lisäksi lauluiltaa saattoi vetää joskus soittaja, joka osasi muutamalla soinnulla kitaralla laulajia säestää. Ja väki tykkäsi. Lauluvihkoja kopioitiin monistuskone kuumana ennen iltaa ja niin saatiin ilmoille Jambalaiat, Tuopin jäljet tunnettiin, Lokki päästettiin lentoon ja Liljan kukat poimittiin.
Laulettiin yhdessä eikä orkesteri ollut lainkaan Kara. Päinvastoin. Loppuillasta soittotaitoisia oli kitaran kaulassa kiinni enemmän kuin olisi ollut suotavaa.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti