SELFIE
Aluksi oli kamera, kuvaaja ja valokuvattava.
Otettiin kuvia milloin mistäkin. Kauniista maisemasta, horisonttiin putoavasta auringosta, kuunsillasta vedessä, naapurin lapsista, kauniista naisesta, komeasta miehestä. Perheistä, miehistä naisista. Elävistä, kuolleista. Kukkakummuista, vihkipareista. Työmaista, matkakohteista.
Vietiin filmi kuvaamoon, kehittäjä kehitti filmin ja teki kuvat. Ja jo viikonkin päästä pääsi ihailemaan ja muistelemaan hauskoja, vakavia kuvia. Kuvia iloista ja suruista.
Tuli digiaika. Kameroista tuli kulutustavaraa. Jos se meni rikki, niin menköön. Ostetaan uusi. Paljonhan ne eivät enää maksaneet.
Aiemmin kameroita talossa oli yksi, jos sitäkään. Tarkasti pidetty ja suojakotelossaan kaapin päällä tarkasti säilytetty. Pois lasten ulottuvilta.
Kamerat siirtyivät puhelimeen. Joka paikassa ja koko ajan joku kläpsää kuvia. Taas kuvataan kaikkea ja kaiken aikaa. Japanilaisuus on siirtynyt meihin kaikkiin.
Kuvaaja harvoin pääsee kuvaan. Hänhän lymyää linssin toisella puolen. Mutta sitten keksittiin, että voihan kuvan ottaa itsestään. Tarpeeksi pitkä käsivarsi ja kläshh. Siinähän se on ikuistettuna, olkavarsi ojennettuna. Selfie. Muuan Lapissa asuva tuttava keksi mainiosti, että suomeksihan se olisi itsari.  Ja niitä julkaistaan. Facessa, istagrammissa ja missälie, en tiedäkään.
 Pääsiäisyönä valvoessani ajattelin tätä. Mikä voisikaan olla yksinäisempää ja surullisempaa kuin selfie, itsari. Voisiko olla suurempaa yksinäisyyttä. Lähelläsi, lähelläni ei ole ketään, joka näkisi sinut, minut.