SADUTTAA

Joskus sitä tuntee tarvetta kertoa satuja. Oikeita tai vääriä. Saduttaa. Kaikki osaavat satuilla. Pienen pienetkin. Heidän tarinoissaan ei ole päätä eikä häntää. Ne ovat hauskoja. Niissä kaatuillaan ja hampaat katkeilevat ja hammaslääkäri sanoo: "OHO, olipa se törmäys. Laitetaan tästä sinulle uusi hammas. Kiitos vain. Tämä onkin hieno hammas ja sopivan kokoinen. Hei, hei, minä tästä lähdenkin jumppaan."

Aloitus on tietysti helppo: Olipa kerran kaukaisessa maassa vuorien välissä, kauniissa laaksossa. Tarina alkaa siis yhdestä hetkestä, yhdestä paikasta. Juuri sillä silmänräpäyksellä. Jokainen siirtyy sillä bling-hetkellä mielikuvittelemaan tuon laakson. Vihreän maiseman ja joen, joka tietysti kiemurtelee kylän läpi. Suora joki olisi liian tylsä kielikuva. Nuoretparit nojailevat sillalla toisiinsa ja sillankaiteisiin älyttömän näköisinä. Rakastuneita kun ovat.
Saduissa pitää olla tietysti henkilöitä. Todellisia prinsessoja, prinssejä, äitipuolikkaita ja kokonaisia isiä. Prinsessat haaveilevat ja haahuilevat epätodellisuudessaan. Prinssit pullistelevat hauiksiaan ja kulkevat kruunu päässä vessaankin. Prinsessoja ei tietystikään pissata koskaan. Äitipuolet ovat käyneet peilikaupassa ja tuijottelevat itseään peileistä kysellen hulluja. Kukaan ei varmaan ole sanonut heille pitkään aikaan mitään, siksi he keskustelevat peilien kanssa. Kukapa peiliintuijottajien kanssa haluaisi keskustella, hehän näkeävät peilistä vain itsensä. Kokonaisten isien rooli on epäselvempi. Ehkä he ovat tarinan täytettä ja turvallisen maailman pilareita. Uusioperheitä kun ovat.
Tarina lähtee aika pian lentoon. Tarina siis saa siivet.
Ihan kuin se yhden tarinan punainen, viisitäpläinen leppäkerttu, joka lensi Suomen Haapajärveltä tarinan mukana Afrikan kautta Aasiaan, varmaan Vietnamiin riisipellolle ja sieltä tulen kärventämänä sinne.
Sinne, missä satu jatkuu.