Pikkutyttöjen aarteet löytyvät vaatekaapista. Jos kuvittelee itsensä vaikkapa 100 senttiseksi kolmivuotiaaksi vaatekaapin ovella, on helppo ymmärtää, mikä aarreaitta silmien edessä aukenee. Kaikki ihanat äidin juhlamekot, juhlakengät, huivit, puuhkat ja helmet. Ihania kahisevia kankaita, kullanhohdetta kengissä. Voi mikä TAIVAS.
Ei sillä niin väliä, vaikka kengät lompsuvat jaloissa ja helmet roikkuvat mahan alle asti. Helmoja on ihana heilauttaa ja sitten vähän pyörähtää kuin tanssilattialla kavaljeerin käsivarsilla. Melkein kuulee sanat: "Olen nainen."
Aikuisena sitä käyttäyisi ihan samoin. Jos kehtaisi. Menisi kauppaan ja kokeilisi ihan kaikkia juhlamekkoja, heittäisi sifongin tyylikkäästi olan yli ja kävelisi hieman kaupassa sinne ja tänne peileihin vilkuillen ja vähän niin kuin testaten, huomaako kukaan "Halloo, täällä pyörähtelee prinsessa."
Jotenkin kaula-aukkokin näyttäisi lupauksia antavalta ja push-upit antaisivat tarvittavalle illuusiolle tuen.
Sitä tuntee itsensä aivan sadun Lumikiksi tai Tuhkimoksi linnan juhlissa hieman ennen puoltayötä. Vaunut odottavat pihassa, illan kunniaksi sytytetyt pihatulet antavat tarvittavan salaperäisyyden hohteen kasvoille. Prinssi odottaa tai kaikki ne seitsemän kääpiötä. Maailma on avoin, maailma on tämän illan minun.
Mutta ei sitä ilkeä. Äkkiä sitä käy hiplaamassa kankaita ja sitten valitsee mustan mekon. Ihan hyvännäköinen, sopivan löysä ja rintavarustuskin on aika turvallisesti kankaan peitossa. Uskaliaalla päällä ollessa kenties valitsee hieman lyhyemmän helman. Polvi saa hieman vilahtaa. Hui, mikä rohkeus!
Mutta haaveissamme meissä kaikissa naisissa elää pikkuinen prinsessa. Se todellinen prinsessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti