Tänään työpaikalla kävi vieraita. Tuttu aikuinen pikkuisen poikansa kanssa. Vilperillä oli ikää vajaa kaksi vuotta. Puhua ei vielä osannut, mutta liikkua ja touhuta sitäkin enemmän.
Aluksi tietysti vieraassa paikassa miehenalku istuskeli mieluusti ja tiukasti äitinsä sylissä. Katseli siitä iloisilla, isoilla sinisillä silmillään uteliaasti ympärilleen. Naisvaltainen työpaikka kun on, niin naperolle riitti puhuttelijoita ja ihastelijoita. Ei kuitenkaan kauan jaksanut olla paikallaan sylissä, vaan kohta jo viilletti joka puolella kahvihuoneessa. Käynti oli vauhdikasta ja horjuvaa. Tasapaino ei vielä joka kurvissa ehtinyt mukaan. Jokainen tuoli, pöytä, pöydänjalka, ovi, lehtikori ja kaikki koneet pääsivät tutustumisen kohteeksi. Käynnissä oleva astiainpesukone oli jännittävä. Sitä pikkuinen kävi katsomassa ja kokeilemassa moneen otteeseen. Lopulta kiusaus kävi ylivoimaiseksi ja koneeseen oli tutustuttava vielä maistamalla. Parikin kertaa. Sitten kone, sen toiminta, hyrske ja värinä olivat naperon aivoihin tallentuneena. Käsien, silmien ja kielen avulla. Todistimme isoa oppimistapahtumaa. No tälle työpaikallehan se tietysti sopiikin.
Eroaako meidän oppimisemme jotenkin oleellisesti taaperon oppimisesta? Sitä jäin miettimään. Harvoin aikuisena tosin tulee vastaan täysin uusia asioita ja tapahtumia, joista aivoissa ei ole minkäänlaista ennakkokuvaa. Ei pyörähdä pitkäkestoisessa muistissa mitään ennakkoa.
Joskus uutuuksia kuitenkin tulee vastaan ja silloin on opittava uutta.
Tietysti voi kääntyä pois ja sulkea mielensä kaikelta uudelta, mutta ihminen on perusolemukseltaan utelias kuten pikkulapsikin ja haluamme kokea uutta.
Ihan samalla tavalla siis katselemme, kuuntelemme, haistelemme ja koskettelemme uutta, ennenkokematonta. Otamme läheisyyttä asiaan.
Se on ihmiselle hyväksi, vanhoillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti