Seurasin eräänä iltana uutisia telkkarista. Oli aikaa seurata sunnuntaina.
Monen urheilutapahtuman välissä otin vastaan informaatiota maailmalta.
Joka puolella tuntui kuohuvan entiseen malliin. Eipä ole ihmiskunta kummastikaan oppinut elämään sopusointuisemmin vuosituhansien aikana, jolloin historiaa on kirjattu ja josta jollakin tavalla luulemme jotakin tietävämme.
Kellokkaat eri maissa lausuivat edelleen painokkaita sanoja, joita vakavina kuunneltiin. Nyökyteltiin ja oltiin samaa mieltä. Minusta tuntui, että kevättuuli taisi puhaltaa sanat samantien taivaantuuliin.
Amerikan pohjoinen ja eteläinen osa tuntuivat edelleen olevan toisistaan yhtä kaukana kuin maapallosemme ja uusin löydetty eksoplaneetta. Toivoa kuitenkin tunsivat molemmat osapuolet ja pääsivätpä päämiehet läimimään toisiaan reilusti hartioihin. Niinhän miehet tekevät.
Kotomaassamme puhutti itäisen naapurin pienen suuren miehen tuleva vierailu. Kovasti Helsinki valmistautui vierailuun. Minipossut levittäytyivät ympäri kaupunkia ohjaamaan autoliikennettä oikeaan uomaan. Autoilijoita kehoitettiin pitkämielisyyteen, jos ei parkkeerausruutua ihan heti löytyisikään. Jämäkästi poliisimiehet sanoivat hinaavansa väärinpysäköidyt autot pois. Tehdessäni vertailevaa tutkimusta lehteen, juttu kertoi maanäitiämme jänskättävän tuleva vierailu. Varmaan arveli, että minkähän moinen mies sieltä Venäjältä nyt tuleekaan. Oli jo tottunut edeltäjään.
Jossakin vaiheessa uutisia toimittaja sivusi myös tulevia EU-vaaleja. Strasbourgista tai Brysselistä näytettiin kuvaa istuntosalista. Siellähän ne käyrät kurkutkin on tuomittu ja sitten vapautettu. Jutussa pohdittiin lyhykäisesti, onko kiinnostusta pyrkiä edustajaksi, mepiksi Euroopan ytimeen. Kävi sitten toimittaja kyselemään ranskaa taitavilta asukkailta, kiinnostavatko tulevat vaalit ja aikoiko kansalainen äänestää. Osalla ei ollut haisuakaan koko vaaleista ja osa totesi kovin matalapaineisesti, ettei äänestä, asiasta kun ei mitään ymmärrä. Ei saanut toimittaja kiinni kansalaisten kihisevää motivaatiota päästä vaaliuurnalle.
Päädyin siitä joustavasti ajattelemaan, että jos koko EU pantaisi kiinni. Lappu luukulle. "Sulettu, ei kanata", niinkuin luki pienen liikkeen ovilasissa.
Lopetettaisi vaan koko homma ja sanottaisi, että hoitakaapa asianne siellä omissa maissanne. Olisiko vähän pöllämystynyt olo? Mepit ja mapit varmaan saataisi äkkiä sijoitettua kotimaan toimistoihin ja kirjahyllyihin. Siinä ei varmaan ongelmaa tulisi. EU rakennukset annettaisi päiväkotikäyttöön ja istuntosalissa pienokaiset ottaisivat päikkärit. Pikku sängyt laitettaisi nättiin kaareen tätien valvovan silmän alle. Oispa siellä tilaa pikkukinttujen kirmata!
Historiankirjoihin otettaisi kuva taloista ja viimeisistä mepeistä historiallisena tapahtumana. Vähän kuin dinosauruksista.
Säästyisikö rahaa, edistyisikö jokaisen maan kehittyminen, lisääntyisikö itsekkyys vai osaisimmeko ihan itse olla sopusoinnussa naapuriemme kanssa? Ja koko maailmankin kanssa. Osaisimmeko ihan itse?
Saavuttaisimmeko oman onnenmaamme?
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti