En pidä väkivallasta. En lyömisestä, mätkimisestä tai sivaltelusta. En pommeista, en puukolla pistelemisestä, käsiaseella ampumisesta tai rynkyllä tulittamisesta. Singotkaan eivät saa suosiotani. Tykkien piippuun voi hyvinkin työntää kukkasen.
Eilen telkkarissa tuli viihdeohjelma. Siinä yhdeksän aikoihin. Makoilin sohvalla ja koetin rentoutua tv-ohjelman parissa. Kyse oli amerikkalaisesta sarjaohjelmasta. Uusi tuttavuus minulle. Siinä arkipäiväinen, aivan tavallisen näköinen rouva näki unissaan rikostapahtumia. Ja taisipa perheen pikkutyttö nähdä murhaajaunia myös. Ja piti sitä lopuksi lahjana!
Tässä jaksossa kyseessä oli tilanne, jossa morsiammensa menettänyt ja nallina kalliolle jätetty entinen sulhasmies tuli morsiusvaateliikkeeseen kyselemään morsmaikkunsa liikkeistä: mitä oli sanottu ja mihin oli mennyt. Hermostui sitten ylkä, ei hyväksynyt tilannettansa ja ampua posautti hengiltä morsiuskampeliikkeen omistajattaren ja hänen tyttärensä. Tuosta vaan. Samaan läjään! Oven takana vaanien ja sen suuremmin kyselemättä.
Järkytyin.
Eipä ole kaukana Suomessakaan nämä hermonsa menettäneiden tempaukset. Oma työpaikkani on myös tyhjennetty kerran uhkauksen takia. Ei tuntunut hääviltä. Väkisellä lipsahti päähän sellainenkin ajatus, että pitääkö omaa työpaikkaansa alkaa pelätä, töihin menoa? Eikä ollut enää retorinen kysymys.
Sellaisessa tilanteessa ei järki eikä järkeily riitä suojaamaan ihmistä pelolta.
Aika on kuitenkin lempeä. Se tyynnyttää ihmismielen. Onneksi.
Ja tänään myönsin sivarille HSL- ja KL-lomia.
Siis rauhan asialla ollaan.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti