Pikkuisena sitä seikkaili vaikka missä. Mikään, eikä varsinkaan mieli tai kiellot estäneet seikkailemasta. Kaikki pellot, niityt, metsät ja ojanvarret olivat tuttuja paikkoja. Joka kiven ja polun osasi ja tunsi. Tiesi mistä on tullut ja minne on menossa. Mikään ei pelottanut.
On helppo vieläkin muistaa, miltä mäntymetsän pohjassa kulkeva neulainen polku tuntui jalkapohjissa. Tai se, kun vahingossa astui männynkävyn päälle.
Metsässä oli paikkoja, joissa oli pakko käydä joka kerta. Joku kivi tai lähde. Kivellä piti istua tiettyyn suuntaan ja nähdä sama maisema. Lähteestä piti juoda ja laittaa koivulippo samaan oksaan odottamaan seuraavaa kertaa.
Yhdessä leikkipaikassa oli haastetta. Se oli romahtanut rinne ja se päättyi vuolaana virtaavaan ojaan. Ojan vesi tuli ja virtasi kivikkojen kautta syvältä sydänmailta. Sen vesi oli kylmää ja kirkasta. Rinteessä kasvoi koivuja ja leppiä, joista sai tukea alas mennessä mutta varsinkin ylös tullessa. Paikka vähän pelotti mutta yksi mukavimmista se oli siltikin. Kun rinnettä lähti laskeutumaan alaspäin, piti jo etukäteen tietää mihin puuhun, ruohomättääseen tai oksaan tarrautuisi seuraavaksi, ettei vierisi ojaan. Usein jalka lipesi, otetta ei ehtinyt vaihtaa uuteen, mutta pienen liukumisen jälkeen vauhdin kuitenkin sai pysähtymään. Sydän vain takoi tuhatta ja sataa ja polvet olivat tietysti naarmuilla. Silti nauratti.
Ihmismieli kerää kuvia enemmän kuin kolmiulotteisena. Ulottuvuuksia taitaa olla kuten avaruudessa; ainakin yksitoista. Niitä ulottovuuksia on vain mahdotton kuvata sanoin. Osaamme vain korkeuden, leveyden ja syvyyden. Niillä kaiken selittäminen on mahdotonta ja siksi sitä ei pitäisi yrittääkään. Pitää vain olla ajassa ja tapahtumassa sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti